Ääniherkkyyden raivostuttava voima

Jokaisella meistä on niitä asioita, jotka toisessa ihmisessä todella häiritsevät, Joku ihmettelee vastaantulijan tapaa kävellä, toinen ei voi lakata tuijottamasta silittämätöntä paitaa, kolmas ei ehkä ymmärrä, miksi  naapurin täytyy huutaa puhelimeensa. Näihin asioihin törmää jokainen väistämättä, olkoon kuinka suvaitsevainen ja ymmärtäväinen tahansa. Ihmiset arvostelee kanssakulkijoita minkä kerkeää, vaikka muuta väittäisi. Jokainenhan meistä on omanlaisensa kokonaisuus. Mutta kun vastaantulija menee ohi, sinä pystyt kävelemään normaalisti ohi eikä hänen outo kävelytyylinsä aiheuta sen kummempia reaktioita normaalisti.

Mutta kun tietyt asiat laukaisee suunnattoman raivon ja vihan ja inhotuksen tunteita, joita ei pysty pidättelemään eikä toisaalta purkamaan, vaikuttaa se jo elämänlaatuun. Ja toisaalta se hävettää. Etenkin kun nämä asiat saattaa kuulua ihan jokapäiväiseen elämään, mutta kaikki ei niihin kiinnitä huomiota. Tämä on mun ristini. Ja se on raskas eikä monien mielestä ollenkaan vakava asia.

MISOFONIA. Mitä kummaa se on?

Ruoan maiskutus, rouskutus, omenasta palan haukkaaminen, maiskutusääni puheessa sanojen välissä, pussin rapistelu elokuvissa, hörppiminen, jäätelön nuoleminen, parran sukiminen sormin, suu auki syöminen, klikkailu, kaukosäätimen räplääminen, suu raollaan oleminen. Tässä joitain esimerkkejä. Oletko itse huomannut tällaisia asioita ympäristössä? Häiritseekö nämä sinua? Nouseeko näistä sinulle kiukku? Siis ihan fyysinen kiukun tunne?

Minä huomaan saman tien laukaisevan tekijän ilmaantuessa, kuinka olo muuttuu sekunnissa hermostuneeksi, melkein itkettää ja tekee mieli huutaa lopeta tai jopa lyödä. En ole koskaan kyennyt mittaamaan siinä tilanteessa verenpainetta tai pulssia, koska tilanne tuntuu niin hirveältä kehollisesti ja psyykkisesti, että siitä haluaa vain paeta, mutta uskon molempien arvon nousevan. Joku voi naurahtaa, jos kerron, että en siedä kahvin hörppimistä. Eikä se johdu siitä, miten kahvi kuuluisi juoda, vaan kaikki raivo nousee viattomasta hörppimisen äänestä. Minulle se on vakava asia.

Samassa pöydässä istuva ihminen ei välttämättä edes huomaisi tätä ääntä, mutta minä en enää muuta kuulekaan kuin hörppimisäänen. Kaikki kahvin äärellä puhuttu katoaa johonkin kauas avaruuteen. Keskittymiseni tarkentuu täysin siihen yhteen hirvittävään ääneen ja voin tuntea poskien kuumotuksen, itkun ja raivon sekoittuneet tunteet ja oma olemukseni muuttuu näkyvästi hermostuneeksi. Tuntuu, että näen ainoastaan suun ja kahvikupin reunan sekä kuulen äänen. Mitään muuta ei ole. Jos elokuvissa istuessani muu yleisö rapistaa karkkipusseja ja kahmii popcornia pahviastiasta kouraan ja suuhun, en kertakaikkiaan näe elokuvan alkupuoliskoa. Jälkikäteen muistan vain, että ensimmäinen tunti oli syömistä ja syömisen ääniä, jonka jälkeen pääsin vihdoin itsekin nauttimaan elokuvan viimeisestä puolituntisesta.

Joku voisi sanoa, että eihän tuo ole vakavaa, mutta jos tietäisi, miltä se kehossa tuntuu, voisi olla jo toista mieltä. Ja kun sitä ei voi itse valita, että enpä nyt kuule tuota enkä tuota. Misofoniassa korva on erityisen herkkä juuri näille tietyille triggereille ja reaktio seuraa samantien. Olen lukenut pariskunnista kertovia tarinoita, joissa toisella on tämä pulma. Herkkyys tietyille triggereille voi jopa erottaa, koska altistava tekijä saattaa olla toiselle liian vaikea asia yhteiselämässä.

Tässä on myös se toinen puoli. Ääniherkän ihmisen kanssa asuvan ja aikaa viettävän
elämä ei ole helppoa sekään, kun jatkuvasti saa olla hiukan varpaillaan ja opetella välttämään itselleen tyypillisiä tapoja toimia vain, ettei toinen hermostuisi. Ja jos tietty asia on luonnollista itselle, ei siitä ole helppo päästä irti ja muuttaa toimintatapojaan ja käyttäytymistään. Saattaa saada inhoavia katseita tai karkottaa toisen läheltään tahtomattaan.

Aiheesta ei juuri löydy asiatietoa suomeksi, koska täällä ei ehkä oteta asiaa tosissaan tai ei vain tiedosteta ongelman olemassaoloa, mutta amerikkalaiset ja britit tätä onneksi tutkivat, joten itsekin jatkan tutkiskelua. En tähän ala teorioita kaivamaan. Halusin vain kertoa oman kokemukseni tästä hankalasta oireilusta. Vaiva on todella kiusallinen ja sen kanssa tuntee itsensä melko yksinäiseksi ja erilaiseksi. En kuitenkaan kykene erakoitumaan, koska läheisillä on valtavan positiivinen vaikutus elämässäni, kaikesta huolimatta. Toisille samaa kokeville yksinäisyyteen hakeutuminenkin on vaihtoehto. On hävettävää, että ei kestä toisen ihmisen arkeen liittyviä ihan normaaleja ääniä tai joitain visuaalisia ärsykkeitä. Vielä pelottavampaa on sanoa asiasta kanssaihmisille. Vai haluaisitko sinä kuulla, että "en pysty kuunnella sinun syömistä, joten me ei voida koskaan syödä yhdessä, ellet muuta tapojasi. Muuten saatan raivostua ja jopa vahingoittaa ympäristöäni."?



                                        Älä maiskuta!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Mikään ei muutu jos mitään ei itse muuta

Sanataiteilua talviretkeltä

Miks ihmeessä mä vieläkin oon varhaiskasvatuksen lastenhoitaja?