Henkilökohtaisesti

Mä kipuilin omien tarpeiden kanssa jo monta kuukautta ennen päätöstä. Päätöksen tekeminen oli lopulta yksi isoimmista kipuilun syistä. Mun oli pakko kohdata se tosiasia, ettei kukaan tee päätöksiä mun puolesta. Se olisi ollut tosi helppo vaihtoehto ja sitten olisi vain tyydyttävä siihen, mitä joku muu mun elämän suunnasta päättää. Mutta olisko se vieny mua eteenpäin? Mä en usko, koska mä olisin silloin vain väistäny oman vastuuni. Sanonta "Mikään ei muutu jos mikään ei muutu" pyöri mun päässä. Se tuntui puhuttelevan mua koko ajan. Ja samaan aikaan mä mietin, että sanonnan ajatuksessa on jotain pielessä. Ei se kuitenkaan ole se ajatus, minkä kautta mä löydän vastauksia ja tukea mun omaan tuskailuun. Mä pyörittelin myös usein ajatusta siitä, että "muutosten tuulet puhaltaa" mun elämässä. Mutta tässäkin ajatuksessa on yksi oleellinen virhe. Mä ajattelin koko kevään, että asioiden pitää muuttua, jos mä aion jatkossakin olla työkykyinen. Mitä jos mä vaan nyt odottaisin,

  Mä yritän edelleen toipua 2 vuoden takaisesta romahduksesta ja se on sujunut kohtuu hyvin kuntoutuspsykoterapian ja lyhennetyn työajan tuella. Mä oon tehnyt 11kk 50% työaikaa. Joulukuussa työaika nostettiin 80%:iin. No siitäkin mä olin 1 kokonaisen viikon kipeänä kotona ja nyt tämän viikon lomalla. Töissäkin oli melko rauhallinen viimenen viikko.  Mutta mitä tää nyt on?  Mun viikon loma alkoi perjantaina. Samana iltana en saanutkaan unta, vaikka olin tosi poikki. Lopulta mä valvoin sängyssä vielä aamulla 5.30! Nyt mun rytmi on sit aivan sekasin ja 6 yötä on menny täysin pieleen, kun mä en vaan nukahda, vaikka oon sairaan väsyny. Mä oon kattellu kelloa lähes joka yö vielä 3-3.30 välillä. Sit en oo enää uskaltanu. En siis tiedä millon mä oon nukahtanut.  Heräämiset on yhtä tuskaa ja sängystä nousemiseen menee pitkään. Mulle on vapailla  normaalia herätä ihan kohtuuvirkeenä ilman kelloa 7-8 aikaan. Nyt on todellisia vaikeuksia vielä 10 aikaankin. Mulle ei oo tämmöstä tapahtunu varmaan

 Joskus tulee eteen niitä päiviä, kun vaan vois heittää hanskat tiskiin ja vaipua johonkin horrokseen. Tänään se päivä osui mulle.  Pitkästä aikaa mulle tuli pelko siitä, että mä tipun takasin uupumuksen kuiluun. Mä menin töissä välillä niin lukkoon, että mä unohdin hetkittäin, mitä keinoja mä oon jo tässä parin vuoden kuntoutumisen aikana opetellut. Mä oon tehny hiton pitkän matkaa töitä, että oon noussu pohjalta ja kuntoutuminen jatkuu edelleen. Pelkästään se vie voimia. Se on jatkuvaa mielensisäistä työtä, vaikka samalla pitää keskittyä siihen hetkeen, missä on ja mitä on tekemässä.  Tänään mä huomasin kuormittumisen nousevan todella korkeelle. Se oli hyvä muistutus itellekin, että tää tie on pitkä ja tiputuksia tulee edelleen, ehkä ei niin herkästi kuin ennen mutta kun se tulee, se voi silti iskeä voimalla.  Mä tein 11 kk 50% työaikaa. Työajan nosto 80 prosenttiin tuli viikko sitten voimaan. Mä oon huomannu sen vaikutuksen heti. Oon ollu poikkeuksellisen väsynyt ja fiilis on koko a

Olipa kerran varhaiskasvatuksen lastenhoitaja. Hän oli tehnyt tärkeää työtään kolmasosan elämästään. Hän teki työtään hiljaisesti, päättäväisesti, täysillä, intensiivisesti, lojaalisti ja luotettavasti. Hän yritti aina ylittää omat ja toisten odotukset. Hän imi jatkuvasti tietoa kollegoiltaan, koulutuksista ja kirjallisuudesta. Hän ei koskaan vaatinut, saati pyytänyt mitään. Hän teki vain työnsä niin, ettei siitä löytynyt moitteen sanaa. Senpä takia kai hän ei saanut työstään juuri palautetta. Eihän varhaislapsuutta ja työntekoa jo valmiiksi arvostava työmyyrä tarvitse huomiota, puhumattakaan myönteisestä palautteesta ja kiitoksesta. Niinhän siinä sitten kävi, ettei tämä ahkera lastenhoitaja kokemuksen ja tiedon lisääntyessä enää niellytkään ihan kaikkia päätöksiä ja vaatimuksia, mitä varhaiskasvatusalan kentälle heitettiin. Hän alkoi kyseenalaistamaan epäkohtia ja hakemaan perusteita vaatimuksille monelta suunnalta. Hän huomasi usein ihmettelevänsä monen asian kohdalla, miksi puhutaan

Mun tekis mieli kirjottaa juuri päättyneestä neljän päivän koulutuksesta ihan mieletön teksti. Mutta tiedättekö, mä en ehkä pysty keksimään sanoja kuvaamaan tän koulutuksen annin, merkityksen ja inspiraation määrää ja laatua! Mä oon tuntenut olevani enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Kaikki se, mitä mä henkilökohtaisesti teen mun työssä, ne pienimmätkin hetket läsnäolevana aikuisena, on saanut entistäkin suuremman arvon mun omassa mielessä.  Varhaiskasvatuksen suhteen aihe on jäätävän tärkee  - aivo-osaamista lasten kasvun, kehityksen ja oppimisen tueksi. Kouluttaja on inspiroiva alansa ammattilainen. Hän tietää todellakin, mistä puhuu. Ja kaikki tieto perustuu neuropsykologisiin tutkimuksiin. Aihe on kiinnostanut ja motivoinut mua jo ekoista psykan tunneista lähtien. Mä huomaan, kuinka mun jo ennestään suuri tiedonjano vaan kasvaa. Dopamiinit on hiponu maksimiarvoja! Mä oon saanu ison kasan vahvistusta mun omalle ammatilliselle ajattelulle ja tavalle tehdä mun työtä. Tää koulutus ava

Mä seurasin jälleen tänä vuonna Maailman suurinta vanhempainiltaa verkossa. Tämän vuoden aiheena oli lapsen tuki.  Viime vuodelta löysin samaisesta tilaisuudesta mun tekemän kirjoituksen. Viime vuonna lapsen päiväkotiarjen keskiöstä eli lapsesta oli puhumassa Maaret Kallio. Tässä siis mun mietteitä vuoden 2021 tapahtumasta. Esitykset oli musta selkeitä ja aiheet tuotiin ymmärrettävästi esille. Maaret Kallion esitys oli tosi hyvä lisä. Mä olisin toivonut, että olis enemmän ollut katsojia.  Hyviä asioita. Kannatti katsoa. Varhaiskasvatuksen tavoitteet ja merkitys vasun kautta tuotiin hyvin näkyviin.  Mutta.. Kuitenkin tän viikon työpäivien jälkeen sanat tuntui hyvin kaukaisilta. Se, että pienten ryhmässä 3 ammattilaista vastaa 13-15 lapsen laadukkaasta varhaiskasvatuspolusta ei omassa arvomaailmassani mitenkään kohtaa sitä, mistä paperilla puhutaan. Tavoitteiden toteutuminen arjessa tuntuu osittain haastavalta. Lisäkädet ja sylit tulisi tarpeeseen, kun vasta tutustutaan täysin uut