Henkilökohtaisesti

Olinpa tuossa viikko takaperin erityisen väsynyt ja viluinen. Seuraavana aamuna kurkkua kivisti vähän. Tottakai ajattelin, että nyt se syksyn eka flunssa tulee, vaikka olin aloittanut sinkkitablettirumban pari viikkoa sitten. Joka aamu ja joka ilta ottaisin tabletin. Ehkä sillä selvitään. Kolmantena aamuna kurkku oli hirmu kipeä. Työpäivän aikana alkoi päänsärky, joka ei päästänyt otteestaan ja kotiin lähtiessäni olo oli jo todella voipunut. Ihoon sattui vaatteiden kosketuskin, päätä kiristi, kurkkua kuivasi ja kipristeli, silmistä valui kyyneliä viiman takia ja niiskuttaminen alkoi. Onneksi alkoi viikonloppu! Kotona kaivoin heti esiin sinkkitabut, nenäliinat, buranaa, auringonhattu-uutteen, inkivääriteen, hunajaa ja otin extra-annoksen vielä vitamiininestettä. Nenään suihkin nuhasumutetta ja suuhun tiputin hunajastrepsils-pastillin. Sitten vaan lämpimään suihkuun, villasukat, löhövaatteet ja viltin alle lepäämään. Jess, kiva viikonloppu tulossa. Tämähän toki tarkotti jo sovitun le

Jokaisella meistä on niitä asioita, jotka toisessa ihmisessä todella häiritsevät, Joku ihmettelee vastaantulijan tapaa kävellä, toinen ei voi lakata tuijottamasta silittämätöntä paitaa, kolmas ei ehkä ymmärrä, miksi  naapurin täytyy huutaa puhelimeensa. Näihin asioihin törmää jokainen väistämättä, olkoon kuinka suvaitsevainen ja ymmärtäväinen tahansa. Ihmiset arvostelee kanssakulkijoita minkä kerkeää, vaikka muuta väittäisi. Jokainenhan meistä on omanlaisensa kokonaisuus. Mutta kun vastaantulija menee ohi, sinä pystyt kävelemään normaalisti ohi eikä hänen outo kävelytyylinsä aiheuta sen kummempia reaktioita normaalisti. Mutta kun tietyt asiat laukaisee suunnattoman raivon ja vihan ja inhotuksen tunteita, joita ei pysty pidättelemään eikä toisaalta purkamaan, vaikuttaa se jo elämänlaatuun. Ja toisaalta se hävettää. Etenkin kun nämä asiat saattaa kuulua ihan jokapäiväiseen elämään, mutta kaikki ei niihin kiinnitä huomiota. Tämä on mun ristini. Ja se on raskas eikä monien mielestä ollen

Tänään oli kova päivä. Ei yhtä kova kun eilen, mutta jatkoa kovuudelle. Ihminen on kummallinen otus, kun haluaa välttämättä tuntea tuskaa. Milloin mistäkin syystä. Ja erilaisin seurauksin. No mulla tämä pitkään kytenyt ajatus kirjoittelemisesta alkoi nyt konkreettisesti, kun tunsin, että se tekee hyvää monessa tilanteessa. Eilen siis oli se välttämätön edessä, kun marsu-vanhus ei saanut enää edes takajalkojaan liikkumaan, marsu ei saanut itseään eteenpäin. Säikähdin todella, mutta samassa tajusin, että nyt on viimeistään varattava aika eläinlääkäriin. En voisi katsoa toisen riutumista yhtään pidempään. Päässä jyskyttti ja vatsassa velloi - oli pelko pikkuisen menettämisestä ja toisaalta jos en tee mitään, kärsimyksen seuraamisesta. Kumpikin satutti minua. Mutta nyt pikkuisen elämänlaatu meni omien tunteidenkin yli. Kun aika oli varattu, sylittelin rakasta ja itkin. Kun ajoimme eläinlääkäriin, pidin marsua laatikossa sylissäni, annoin viimeiset apilat matkaevääksi ja itkin. Kun odot