Henkilökohtaisesti

Edelliseen blogitekstiini viitaten... Siitä ehkä jollain tasolla huokuu väsymys, näkymättömyys, epätoivo ja sisäiset arvotaistelun arvet. Koen tätä usein varhaiskasvatuksen lastenhoitajana. En ole kertaakaan lähes 14-vuotisen vaka-urani aikana kokenut niin suurta sisäistä myllytystä kuin viimeisen 2 vuoden aikana. Kaikki paine, mitä meihin tässä työssä kohdistetaan, on kasvanut jättimäiseksi mustaksi möykyksi, joka ahdistaa ja tuo painajaisia, joissa en selviä tavallisista työtehtävistäni.  Nyt olen vihdoin henkisesti jalka pienesti ovenraossa. Mietin vaihtoehtoja ja varovasti suunnittelen seuraavaa hiiren askelta pois tästä kuviosta. Uskallanko? Se ei ole yksinkertaista, koska tätä työtä tehdään niin ammatillisen pätevyyden, kokemuksen kuin tunteidenkin tasolla. Yksi pienen pieni askel kauemmaksi, kaksi takaisin jne. Ja takaisin päin vetää joka kerta ne pienet ja suuret hetket sen pääasian eli lapsen kanssa. Ei mikään muu. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tää