Varhaiskasvatuksen henkilöstön ahdistuneisuudesta

Edelliseen blogitekstiini viitaten... Siitä ehkä jollain tasolla huokuu väsymys, näkymättömyys, epätoivo ja sisäiset arvotaistelun arvet. Koen tätä usein varhaiskasvatuksen lastenhoitajana.

En ole kertaakaan lähes 14-vuotisen vaka-urani aikana kokenut niin suurta sisäistä myllytystä kuin viimeisen 2 vuoden aikana. Kaikki paine, mitä meihin tässä työssä kohdistetaan, on kasvanut jättimäiseksi mustaksi möykyksi, joka ahdistaa ja tuo painajaisia, joissa en selviä tavallisista työtehtävistäni. 

Nyt olen vihdoin henkisesti jalka pienesti ovenraossa. Mietin vaihtoehtoja ja varovasti suunnittelen seuraavaa hiiren askelta pois tästä kuviosta. Uskallanko? Se ei ole yksinkertaista, koska tätä työtä tehdään niin ammatillisen pätevyyden, kokemuksen kuin tunteidenkin tasolla. Yksi pienen pieni askel kauemmaksi, kaksi takaisin jne. Ja takaisin päin vetää joka kerta ne pienet ja suuret hetket sen pääasian eli lapsen kanssa. Ei mikään muu.

Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että täällä, siis Suomessa, Espoossa, lasten, perheiden tai kasvattajien oloilla tai tunteilla ei ole väliä. Asiat menee koko ajan huonompaan suuntaan. Toivosta ei ole näkyvissä juuri mitään. Kenttäväkeä ei kuulla eikä nähdä. Monia ahdistaa ja puristaa. Osaatkohan samastua tähän, kollegani?

Lapset seisovat siistissä rivissä valtaapitävien paperilla aivan hiljaa (suhdelut, päiväkodin neliöt, täyttö- ja käyttöprosentit, alle 3-vuotiaat ja yli 3-vuotiaat). Ei paperilla näy pienen lapsen tarpeet, lasten yksilölliset erot, kasvattajien huoli sylien riittämättömyydestä, nukkarin ahtaus, melu tai lasten erilaiset leikkitaidot. Paperilla lapset eivät ole uhmakkaita, ikävöiviä, syrjäänvetäytyviä, vauhdikkaita tai rajoja testaavia Mikkoja ja Maijoja. Paperi ei näytä todellisuutta siitä, kuinka me kasvattajat konkreettisesti tuemme eri tahtiin taitoja oppivia pikkuihmisiä. 

Silloin on varmasti helppoa laittaa paperilla ryhmään jopa 16 taaperoa neljän kasvattajan kanssa samoihin tiloihin, joissa kuuluisi olla esimerkiksi 12 alle 3-vuotiasta kolmen kasvattajan kanssa. Jos ryhmässä osa on 3 vuotta täyttäneitä, luku voi olla suurempikin. Päiväkodin yhdessä ryhmässä saa olla yhtä aikaa läsnä enintään kolmea varhaiskasvatuksen tehtävissä olevaa 1 momentissa tarkoitettua henkilöä vastaava määrä lapsia. Ja siltikin...  Miten varhaiskasvatuksesta vastaava palveluntuottaja mahtaa tämän perustella pedagogisesti. Siihen olis kiva kuulla vastaus.

On myös helppoa tuijottaa vain niitä numeroita ja täyttää jokainen ryhmä tupaten täyteen, vaikka ryhmässä olisi erityistä huolenpitoa ja hoivaa tarvitsevia pikkuihmisiä. Näitäkin ryhmiä on joka paikassa.

Väljyys on suorastaan kirottua. Ei sellainen peli vetele, että kasvattaja ehtisi ihan oikeasti kohdata jokaisen lapsen joka hetki ja auttaa ihan jokaisen lapsen leikin alkuun tai kiireettä tukea ja yhdessä harjoitella niinkin arkista asiaa, kuin verkkahousujen pukeminen itse jalkaan. 

Kasvattajan perustehtäviin kuuluu näiden ihanuuksien kanssa maailman ihmettely ja tutkiminen sekä arjen taitojen opettelu. Lapsi tarvitsee pitkän matkan tukea ja ohjausta myös leikkitaitojen hiomisessa. Ei ne tule tuosta noin vain nappia painamalla, vaikka maailma onkin nykyään kovin digitalisoitunut ja moni asia toimii automaatin tavoin. Lapsi on aivan eri juttu. Niin se on aina ollut. Onneksi! 

             Joululahjaksi toivon työrauhaa ja maalaisjärkeä niihin päätöksiin!