2 askelta eteenpäin ja 3 taakse - kuntoutujan arkea

 Joskus sitä miettii, että mitä hittoa mä oikein oon tekemässä. Sitten asiat kuitenkin lutviutuu ja tasottuu. Tai ainakin mä oon olettanut niin. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että käyn isompaa ammatillista ja identiteettikriisiä läpi. 

Mulla on takana 3 kuukautta töitä kevennettynä niin, että teen 3 päivää töitä ja sitte saan huilailla 4 päivää peräjälkeen. Tää on toiminu mulle tosi hyvin. Pelottaa ajatuskin siitä, että 1,5 kuukauden päästä mulla alkais taas täydet työviikot. Ainoo positiivinen asia, mitä siitä keksin on, että ei enää tartte niin paljoo miettiä, saanko laskut maksettua. Toisinaan myös syyllisyys nostaa päätään, kun työkaverit kuitenkin painaa täyttä viikkoa tasan samassa työssä. Silloin auttaa, kun ajattelen, että minä oon itse hakenut apua, kun se romahdus tuli. Nyt otan tukitoimista kaiken hyödyn irti. 

Mulla on jo jonkun aikaa ollu semmonen olo, että oon vähän ehkä luisunut taakse päin. Tarkotan sillä, että palautumisessa on tullut muutoksia taas huonompaan suuntaan. Se tuntuu mun jaksamisessa ja voimavaroissa. Ne kolme työpäivää menee osittain jonkunlaisessa sumumoodissa, mutta hoidan mun perustyön kuitenkin hyvin ja innolla. 

Mä oon alkanut huomaamaan joka päiväistä hajamielisyyttä ja unohtelua niin töissä kuin vapaalla. Mä kadotan asioita tai en muista asioita ihan tarkasti. Mulla menee päivät sekasin ja epäilen omia muistikuviani. Tänään kaivoin kuitteja, että sain selville, minä päivänä olin hoitamassa ostoksia ja missä järjestyksessä eri kaupoilla olin. Nyt en löydä yhden kaupan ostoksia ollenkaan, vaikka olen siitä varma, että laitoin ostokset reppuun kassalla. En heti myöskään muistanut, olinko liikkeellä pyörällä vai autolla ja sekotin ensin kahden eri päivän reissut. Näitäkin asioita jäljitin kalenterin avulla. 

Onko mulla niin paljon asioita mielen päällä, että palapeli ei pysy kasassa? Oonko mä sekottanut monen eri palapelin palat samaan kasaan? Oonko väsymyksestä taantunu niin, etten enää kykene pitämään kasassa yhtä isoa palikkatornia kuin ennen? Johtuuko tää edes väsymyksestä vai onko taustalla kuitenkin jotain muuta? Tätä vakava työuupumus kai sitten on. 

Pari isoa pulmaa mä itse tässä kuviossa kuitenkin nään: palautumisen vaikeus, kun tuleva mietityttää yhtenään sekä unen häiriöt ja siitä johtuva uupumuksen tunne. 

Mitä mä sit mietin? No että mitä hittoa mä tässä seuraavaksi tekisin. Tuntuu, että kaikki palaset on nyt levällään ja haluaisin uusia palasia. Samaan aikaan mulla ei just nyt oo voimia ottaa askeleita uuteen suuntaan. Eikä rohkeutta. Toisaalta sitä ei onneks tarvikaan tehdä heti. Mun motivaatio on lähes loppu ja teen aika lujaa hiljaista luopumistyötä nykyisestä. Sekin kuluttaa, mutta nyt on sen aika.

Miks mä sit kärsin uniongelmista? Siihen kuvioon kuuluu tietyt fysikaaliset ja lääketieteelliset syyt ja niiden tutkimukset on vielä osin kesken. Yksi syy on kesällä todettu nivelrikko, joka aiheuttaa kipuja. Toinen iso syy on levottomat jalat. Oireilu lisääntyy stressin seurauksena eli kierre on valmis. Lisäksi on hormonaalisia muutoksia. Välillä mä oon ihan tolkuttoman väsynyt, mutta silti ei uni meinaa tulla. Usein heräilen yöllä tai aamuyöstä enkä pääsekään takasin uneen uudestaan kovin nopeesti. 

Mä oon siitä onnellisessa asemassa, että mulla on läheisiä ystävyyssuhteita. Mä löysin onneksi myös hyvän terapeutin, joka auttaa mua tällä tiellä. Mä oon tässä muutaman vuoden aikana jopa oppinut puhumaan ja pyytämään vähän apuakin. Puhumattakaan siitä, että otan apua myös vastaan. Mulla on asiat kotona hyvin, vaikkakaan kodinhoidolliset asiat ei nyt oikeen suju. Mä oon osittain senkin suhteen tainnu jo luovuttaa. Teen mitä pystyn, jos pystyn. 

Mä oon huomannut joitain hyviä muutoksia ajatusten tasolla. Töissä mä oon vihdoin pystyny jättää tiettyjä asioita tietosesti mielessä taka-alalle ja ikään kuin vähät välittämään niistä tehtävistä, mitä en yksinkertaisesti kerkeä tekemään. Mä oon alkanut hokea mielessäni ja myös ääneen sitä, että mä priorisoin ihan konkreettisesti mun työtä rajulla kädellä. Mua on yksi. Mä oon ihminen. Mä en repeä moneen hommaan sitä tahtia, mitä joku toimistossa istuva hankevastaava luulee. Kukaan muu ei niitä töitä multa mun puolesta karsi. Ja oikestaan tää tuntuu hyvältä. 

Se, että mä en kontrolloi kaikkea, on aina ollut mun painajainen. Nyt se kuitenkin on alkanut tuntua vapauttavalta. Miks ihmeessä mä enää pistäisin mun aivokapasiteetin savuamaan tarkoituksella, jos on vaihtoehto. Se vaihtoehto tarkottaa mm. sitä, että osallistun ens viikolla teams-tapahtumaan, johon en oo pätkääkään valmistautunut enkä tiedä asiasta mitään. En yksinkertaisesti ole ehtinyt lukea monikymmensivusta nivaskaa lasten keskellä. Lapset on mun ykköshomma ja lapsiin mä nyt keskityn. Ennen olisin tuntenut kamalaa paniikkia, koska oon aina ollut perfektionisti ja supertunnollinen. Nyt mulle on ihan sama, vaikka joudun näyttäytymään epätäydellisenä työntekijänä. Odotan sitä mielenkiinnolla. Jos siis nukkarista koko tapahtumaan edes kerkeän! 

Semmosilla ajatuksilla lokakuuhun.