Henkilökohtaisesti

 Mä oon kokenut molemmat - luunmurtuman ja burnoutin. Molemmista jäi jälkiä. Musta tuntuu, että ympäristön on vaikeempi ymmärtää, että burnout on muokannut ja tulee edelleen muokkaamaan mua uusiksi. Kaikki ymmärtää ja empatiseeraa, kun jonkun luu on murtunut. Joku saattaa sanoa, että voi ei, nyt sulle tuleekin pitkä toipumisaika tai toivottavasti se luutuu uudestaan mahdollisimman pian. Sitä vaan toivoo itsekin, että murtuma paranis niin, ettei se enää vaivaa mitenkään. Mutta käykö se niin?  Mun oma kokemus luun murtumasta on oikeassa peukalossa. Aikanaan se murtui rullaluistellessa. Tai no tarkemmin siinä kohtaa, kun mä kaaduin ja peukalo vääntyi kohdatessaan maan pinnan. Onneks mä pääsin tosi nopeesti lääkäriin. Se kipu oli mitä hirvein. Heti kaatumisen jälkeen mulla musteni silmissä, kun kipu oli niin kova. Joku vois miettiä, että onneks se oli vaan peukalo, onneks ei käyny pahemmin. Niin tavataan sanoa. Tavallaan semmonen tuntuu pahalta. Kysehän on mun raajasta ja todella kovasta k

Mä en yhtään tiedä, mistä aloittaisin, mitä mä susta kirjottaisin, miten mä sun menettämistä kuvailisin. Mitä mä oikeesti tiedän susta? Millanen sä oikeesti olit? Mitä sä oikeesti tunsit ja ajattelit? Mä en näitä miettinyt lapsuudessa. Aikuisena sitäkin enemmän. Olisinpa mä silloin tiennyt kaiken sen, mitä mä tiedän tänään, niin itestäni kuin susta ja elämästä yleensäkin. Nyt mä voin ehkä lähinnä puhua siitä, miten mä koin sut ja miten mä kuvittelen kaiken omassa mielessäni.  Sulla ja mulla ei ollut samanlaista lapsuutta ja silti niissä on paljonkin yhteneväisyyksiä. Sä kerroit, että sä koit ja näit väkivaltaa kotona etkä ikinä vois satuttaa omia lapsiasi tai mitään eläintä niin. Sun koulumaailmakin oli erilainen kuin mun. Sä sait karttakepistä sormille ja opettaja saattoi häpäistä sua kaikkien edessä joka päivä. Sä kuljit pitkiä koulumatkoja hiihtäen ja kävellen. Se oli tavallista siihen aikaan. Teidän perheessä isä oli vahva auktoriteetti. Joskus ymmärsin sun puheista, että pelkäsit

 Joskus sitä miettii, että mitä hittoa mä oikein oon tekemässä. Sitten asiat kuitenkin lutviutuu ja tasottuu. Tai ainakin mä oon olettanut niin. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että käyn isompaa ammatillista ja identiteettikriisiä läpi.  Mulla on takana 3 kuukautta töitä kevennettynä niin, että teen 3 päivää töitä ja sitte saan huilailla 4 päivää peräjälkeen. Tää on toiminu mulle tosi hyvin. Pelottaa ajatuskin siitä, että 1,5 kuukauden päästä mulla alkais taas täydet työviikot. Ainoo positiivinen asia, mitä siitä keksin on, että ei enää tartte niin paljoo miettiä, saanko laskut maksettua. Toisinaan myös syyllisyys nostaa päätään, kun työkaverit kuitenkin painaa täyttä viikkoa tasan samassa työssä. Silloin auttaa, kun ajattelen, että minä oon itse hakenut apua, kun se romahdus tuli. Nyt otan tukitoimista kaiken hyödyn irti.  Mulla on jo jonkun aikaa ollu semmonen olo, että oon vähän ehkä luisunut taakse päin. Tarkotan sillä, että palautumisessa on tullut muutoksia taas huonompaan suuntaan.

Maanantain ja tiistain välinen yö meni yllättävän kivuttomasti. Nukuin hyvin, vaikka heräilinkin pari kertaa aamuyöstä ja hikoilin. Unessa vilahteli tuttuja lapsia työmaalta. Noustessa herätyskellon ääniin väsytti paljon. Olin kuitenkin ihan hyvällä mielellä. Odotin jo jännityksen ja innostuksen sekaisin tuntein töihin lähtöä. Mun suurin turva tuli ajatuksesta, että teen töitä vain 3 peräkkäistä päivää viikossa. Kyllä mä siihen pystyn. Tai jos se tuntuu liialta, mulle on annettu lupa myös ehdottaa toisenlaista järjestelyä. Se, että mä tunnen mun tiimikaverit ja asiakkaat, helpottaa töihinpaluuta. Oon ollu melko avoin työpaikan suuntaan tilanteesta, joka on myös helpottanut ajatusta töihinpaluusta.  Mulla on tukena työterveys. Työterveyshoitaja ja kaksi lääkäriä on mukana puhelinaikojen, seurantakäyntien ja -palaverin kautta. Otin myös ensimmäisen pieleen menneen lääkekokeilun jälkeen testiin toisen lääkkeen, joka on sopinut mulle paremmin. Mä oon nyt käyttänyt Citalopramia kuukauden v

Edellisessä postauksessa mainitsemani lääkekokeilu jäi sikseen neljän päivän päästä aloituksesta. Fyysisesti koin oloni viimeisenä päivänä tosi huonoksi ja heikoksi. En saanut lämmintä ruokaa syötyä juurikaan yhtenäkään noista neljästä päivästä. Nyt sitten odotellaan lääkärin soittoa asiaan liittyen. Olo on taas parempi ja ruoka maistuu paremmin. Aamupalan kanssa on vielä enemmän tekemistä.  Lääkekokeilun aikana kiinnitin tosi paljon huomiota siihen, miltä fyysisesti tuntui ja miten se vaikutti. Koko tän sairasloman ajan oon huomannu tarkkailevani ihan kaikkea jatkuvasti. Teen sitä normaalistikin kyllä, mutta nyt se on korostunut. Huomaan ihan kaiken itsessäni ja ympäristössä. Enkä aina haluais huomata.  Mä oon aina ollut nopea ruokailija. Siis se on jo vitsi meillä kotona, kuinka nopeesti lautaset aina tyhjenee. Siitä on etua töissä, kun sielä oma ruokailu hoidetaan samaan aikaan lasten kanssa. Milloin kaatuu maito, joku haluu lisää, yhellä tuli pissahätä, kolmas heittää lautaset la

Mielialalääkkeet, masennuslääkkeet, ahdistuslääkkeet, rauhottavat lääkkeet, unilääkkeet, nukahtamista helpottavat lääkkeet... mulle on aikuiselämäni aikana tarjottu kaikkia mahdollisia lääkkeitä, kun kriisit on tiputellu haasteita mun tielle. Suomessa on ihan yleinen käytäntö tarjota lääke joka asiaan. Jopa suruun. Nuorena en tiennyt asioista mitään enkä uskonut keskusteluavun voimaan. Ei sitä liioin tarjottukaan. Olin pärjääjä. Olen sitä vielä tänäkin päivänä.  Mulla ei ollut mitään kokemuksia niin valtavista asioista, kuin mun elämäntielle lopulta tuli. Uskoin aina siihen, mitä lääkäri sanoi. En edes ajatellut, että lääkärin sanaa voi kyseenalaistaa. En vastustellut. Ei ollut myöskään somea, jota myöden ihan kaikki on ihmisten saatavilla. Some, Google ja netin keskusteluketjut saa helposti pään sekaisin. Ei edes tarvitse ajatella itse, jos ei halua. Sen kun valitsee vaan puolensa nettikeskustelujen mielipiteistä asiassa kuin asiassa ja on tunteidensa vietävissä.  Tänään oon aika mont

Tästä saattaakin tulla pitkä kirjoitus. Nyt on niin paljon ajatuksia mielen päällä. Näillä mietteillä kevättä kohti. Pohdin ja pyörittelen tätä nyt aika yleisellä tasolla. Kuntakymppi kertoo, että varhaiskasvatustyössä koetaan kiirettä ja stressiä. Moni joutuu päivittäinkin arvovalintojen keskelle , koska aika ei yksinkertaisesti riitä isoissa monimuotoisissa ryhmissä luonnollisestikaan kohdata jokaista lasta ihan kaikissa hetkissä läsnäolevana - tai huoltajiakaan aamu- ja iltapäiväkohtaamisissa, koska meillä on aina kuitenkin valvomisvelvoite. Työmaa ei yksinkertaisesti anna periksi sille, että jokainen voisi päivittäin kokea tehneensä lapsen kanssa just sen, mikä kenenkin lapsen tarpeen täyttää. Loppuu työtunnit ja tekijät kesken. Ihanteena tietenkin pidetään ajatusta, että teen sen, mihin riitän ja kykenen ja se on tarpeeksi. Onko tää kuitenkin lähinnä mantra, mitä hoetaan vai sisäinen tunne, mikä oikeasti tukee jaksamista?  Sähköpostit tulvii uusittuja lomakkeita, uusia infoja, ti

Taas mä istun pimeessä huoneessa täysin valveilla keskellä yötä. Satuin vilkasemaan ikkunasta ulos taivaalle. Onpa paljon tähtiä. Hieno näkymä. Usein näkyy pelkkää pilveä. Mutta nyt on kirkas yö. Hyvä yö pohdiskella - ja kirjottaa. Läheskään aina mä en edes nouse sängystä, vaikka uni ei 15-30 minuutin kuluessa peiton alle menemisestä tuukaan. Näin on kuitenkin neuvottu tekemään. Silloin pitäisi istua ja tehdä jotain hyvin rauhottavaa pimeässä tai hyvin hämärässä ja hiljaisuudessa, kunnes unisuus tulee takaisin. Nyt otin eka kertaa läppärin kainaloon ja hiivin sohvalle kirjottamaan. Tää ei nyt mun uutta nukahtamisyritystä edistä, mutta mulla on aivan valtava tarve kirjottaa nää sanat. Löysin noin viikko sitten Spotifysta listan, jota oon muutaman kerran kokeillut kuunnella ennen nukahtamista. Oon pitäny musiikin volumen ihan minimissä ja kännykän jossain tyynyn takana. Näin ääni on kuulunu nipin napin mun korviin. Joka kerta oon nukahtanu musiikin rauhottavaan ja avaruudelliseen äänimaa

  En usko, että kukaan vois vilpittömästi sanoa, että haluaa olla ihan yksin - ilman minkäänlaista vuorovaikutusta kenenkään kanssa. Jokainen meistä tarvii myös kosketusta. Yksin jäävä ihminen ei välttämättä saa minkäänlaisia hellyydenosoituksia ja kärsii siitä.  Toisten kanssa voit olla hyvinkin läheinen, toisten kanssa etääntyminen tapahtuu välillä ihan huomaamattakin. Miks ystävät sitten etääntyy? Ehkä siinä suhteessa ei kommunikoida tai sitten eri suuntiin vetävät asiat alkaa kiinnostamaan. Joskus ystävyys ei kestä toisen muuttoa kauemmaksi tai vakavaa sairastumista. Pikkuhiljaa huomataankin enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä. Voi olla, että jotkut ottaa etäisyyttä ihan tietoisestikin. Syitä voi olla vähintään yhtä paljon kuin on ystävyyssuhteita.    Ihmisellä on sisäsyntyinen kaipuu ja tarve kuulua johonkin ryhmään ja olla osa yhteisöä. Se luo turvaa ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksen. Jo lapsina me kilpaillaan leikkikavereista. Ei kukaan halua jäädä leikin ulkopuolelle. Miltä s