Lääkityksen aloitus
Mielialalääkkeet, masennuslääkkeet, ahdistuslääkkeet, rauhottavat lääkkeet, unilääkkeet, nukahtamista helpottavat lääkkeet... mulle on aikuiselämäni aikana tarjottu kaikkia mahdollisia lääkkeitä, kun kriisit on tiputellu haasteita mun tielle. Suomessa on ihan yleinen käytäntö tarjota lääke joka asiaan. Jopa suruun. Nuorena en tiennyt asioista mitään enkä uskonut keskusteluavun voimaan. Ei sitä liioin tarjottukaan. Olin pärjääjä. Olen sitä vielä tänäkin päivänä.
Mulla ei ollut mitään kokemuksia niin valtavista asioista, kuin mun elämäntielle lopulta tuli. Uskoin aina siihen, mitä lääkäri sanoi. En edes ajatellut, että lääkärin sanaa voi kyseenalaistaa. En vastustellut. Ei ollut myöskään somea, jota myöden ihan kaikki on ihmisten saatavilla. Some, Google ja netin keskusteluketjut saa helposti pään sekaisin. Ei edes tarvitse ajatella itse, jos ei halua. Sen kun valitsee vaan puolensa nettikeskustelujen mielipiteistä asiassa kuin asiassa ja on tunteidensa vietävissä.
Tänään oon aika monta elämänhaastetta rikkaampi ja oma ajattelu on kokemuksista kehittynyt. Enää en ihan ensimmäisenä vain tyydy lääkecocktailiin. Mun prioriteeteisssa korkeammalla on saada ammattilainen mun tueksi, kun alan avaamaan elämäni aarrearkkua. Siinä arkussa kun ihan kaikki ei ole niitä aitoja kultakolikoita, vaan siellä on iso kasa mustilla markkinoilla pestyä rahaa. Tänään en purematta niele mitään, vaan otan selvää, tutkin ja vertailen vaihtoehtoisia vastauksia. Tänään mulla on myös omakohtaista kokemuspohjaa sekä elämänviisaita ja luotettuja ystäviä.
Oon perusluonteeltani hidas tekemään päätöksiä, jos niillä on minkäänlaista vaikutusta mun omaan hyvinvointiin ja henkilökohtaiseen elämään. Vaihtoehdot pitää nähdä kokonaisuuksina ja joka kantilta tarkasteltuina. Kaikenlainen mielipiteiden, faktojen, uskomusten, tiedon ja toimintatapojen tyrkyttäminen on mulle stop-merkki. Jos en ite saa jotain asiaa rauhassa ensin puntaroida ja ikään kuin ottaa omakseni, en näe ja koe sitä lähestyttävänä. Lyön niin sanotusti jarrut pohjaan enkä todellakaan etene tyrkytettyjen ohjeiden mukaan vaan pysähdyn täysin. Saatan tehdä jopa jotain aivan päinvastaista tai sitten jätän asian sikseen. Jonkun muun sanelema ehto tai pakko on myrkkyä mulle. Mitä enemmän mua neuvoo ja asiaa mulle korostaa, sitä vastustelevampi musta tulee. Tiedostaa sen kyllä hyvin. Toisen esittelemä ehdoton fakta saa mut hyvin epäileväksi. Jostain syystä oon aina sitä mieltä, että kaikella on oltava joku vaihtoehtoinenkin totuus. Näin ajattelen myös lääkkeiden kanssa.
Nyt on pahin mahdollinen aika etsiä terapeuttia. Koronavuosi on ajanut ihmisiä hakemaan apua. Kaikilla on vaikeaa. Moni menettää ja on jo menettänyt työnsä tai terveytensä koronasta johtuvista syistä. Toisia korona ahdistaa niin paljon, että normaali toimintakyky kärsii. Ihmiset on vihasia, pettyneita, peloissaan ja surullisia. Tulevaisuus on epävarmaa. Epävarmuus pelottaa. Mä oon lähettänyt lukemattomia sähköposteja terapeuteille, mutta vastaukset on samoja - ei voi ottaa enempää asiakkaita. Jopa jonoja on suljettu. Niinpä tähän väliin, kun oma olo on huono ja sairasloma pitkittynyt, suostuin viimein ottamaan lääkkeen pienellä annoksella kokeiluun. Sain reseptin escitalopram-lääkkeeseen. Se auttaisi pahimpiin ahdistuksen hetkiin ja tasottaisi aallonpohjien ja -huippujen eroja. Otin ensimmäisen 5mg puolikkaan torstaina 1.4.2021. Tätä vois sanoa huijauslääkkeksi, koska alotin sen aprillipäivänä. Päätin kirjata kokemuksia lääkkeen aloitusoireista.
Aamulla olin käynyt lääkärissä ja saanut reseptin. Käynti oli aika tunnepitoinen. Mun oli tosi vaikea puhua omasta olosta ja ajatuksista. Mua itketti melkein koko vastaanottoajan. Kotona selvästi pidättelen kaikkea viimeiseen asti. Senhän mä oon oppinut hyvin jo lapsena. Jos en uskalla paljastaa tai halua muiden näkevän, mitä mun sisällä oikeesti tapahtuu, niin ei sitä kukaan näe. Mun on melko helppo puhua asioista loogisesti, ilman tunneyhteyttä. Vähän niin kuin puhuis mistä tahansa akipäiväsestä asiasta, vaikka kyseessä olis toisten mielestä dramaattinenkin tapahtuma. Ikään kuin olisin ite sen asia ulkopuolella kokonaan. Mulla on ollut 40 vuotta aikaa opetella tätä taitoa. Kulissien ylläpito ja itsensä tukahduttaminen on hirvittävän voimia vievää. Sen kyllä aistii, kuka on kiinnostunut, milloin ja kenelle kannattaa kertoa ja mitä. Oon muutenkin varovainen ihmisten suhteen aina kun puhun itsestäni. Kun lääkäri, psykiatri tai terapeutti kysyy multa, että mitä sulle kuuluu ja miten sä voit, en enää pysty lukittautua mielen vankilaan, vaan tunteet kuohahtaa ja se tuntuu sekä helpottavalta että pelottavalta. Ihanaa, että joku kysyy ja toisaalta voi ei, nyt kaikki paljastuu. Tohon ensimmäiseen lisäisin vielä, että siinä oikeesti tiedostaa toisen kuulevan sun vastauksen. Lääkärillä ei siinä oo meneillään mitään muuta, vaan sä oot se keskustelun kohde. Vain sinä ja sun tuntemukset. Ja samalla siihen ulkopuoliseen ei oo mitään suurempaa tunneyhteyttä henkilökohtasella tasolla. Kun läheisille avautuu, pelottaa aina toisen kuormittaminen. Lääkärin kanssa ei ole sitä pelkoa, koska ajattelen vastaanottamisen kuuluvan lääkärin työhön. Jos ei lääkäri saa kaikkea tietoa, apukaan ei välttämättä osu oikein.
Lääkärin jälkeen kävin työpaikalla kertomassa jatkosta ja vaihdettiin kuulumisia. Sieltä ajoin vielä siskon luokse. Me juotiin pihalla kupilliset teetä ja juteltiin vähän. Aurinko lämmitti kivasti. Otin lääkkeen puolenpäivän jälkeen, kun pääsin vihdoin apteekista kotiin. Istuin pitkään aurinkoisella pihalla ja yritin imeä auringosta hyvää energiaa, kunnes mua alkoi väsyttää. Mun oli pakko käydä lepäämään sänkyyn viltin alle. Laitoin äänikirjan itselleni ja lopulta olin siihen nukahtanut. Olin aivan puhki aamuisesta tunteiden vuoristoradasta.
Illalla mulla alkoi olla ikävä olo. Mua närästi ihan hirveesti. En muista vastaavaa poltetta olleen aikoihin jos ikinä. Sänkyyn mentyäni en saanutkaan millään unta. Jotenkin oli vaan levoton olo. Mun oli pakko nousta ylös enkä ihan tiennyt, millanen olo mulla olikaan. Olin ihan pirteä, vaikka kello alkoi jo olemaan reilusti yli puolen yön. Päätin, että laitan rentouttavaa musiikkia kuulokkeisiin ja yritän maalata erästä surullista unta näkyväksi. Halusin yrittää tehdä siitä myös onnellisemman version ja ikään kuin muuttaa unen ikävää mielikuvaa. Tätä harjottelin taideterapian kautta aikanaan ja nyt myös ystäväni muistutti tästä menetelmästä. Tää uneen liittyvä asia vaivaa mua paljon myös valveilla. Syyllistän itseäni aika lujaa kyseisestä tilanteesta ja se uuvuttaa. Ajatukset alkoi taas pyöriä mun mielessä, kun oli hiljasta ja pimeää.
En ihan onnistunut pääsemään ekan version loppuun, kun hirveän paha olo iski ihan yhtäkkiä. Mulle nousi nihkeä hiki iholle ja vatsaan alkoi sattumaan samalla tavalla kuin olisi vatsatauti. Mulla oli tosi etova olo. En tiennyt oksettaako mua vai ei. Jouduin mennä kiireellä vessaan ja vatsa oli ihan sekasin. Mulla oli tosi paha olo ja noustessa heikotti. Ajattelin heti, että jos tää on tätä, niin en kestä tän lääkkeen käyttöä. Aikansa sitä kesti. Välillä mieleen tuli myös se mahdollisuus, että sen maalauksen aihe on niin raskas mulle, että aloin sen ajattelemisesta ja näkyväksi maalaamisesta voida fyysisesti pahoin. Kokeilin hetken rauhoituttuani maalatakin jotain aivan muuta ilman mitään suunnitelmaa ja katsoa, miten se vaikuttaa. Jossain vaiheessa tajusin olon helpottuneen sen verran, että lopulta menin takaisin sänkyyn ja onnistuin nukahtamaankin. Maalaan sen onnellisemman version joku toinen kerta.
Pitkäperjantain aamuna heräsin jyskyttävään päänsärkyyn. Mulla oli vähän tokkurainen olo. Ehkä senkin takia, että heräsin vähän kesken unen. Niskaa jomotti ja kuumotti. Tiesin, että migreeni on nousemassa. Mulla on hormonaalinen migreeni ja se ajoittuu aina tiettyyn aikaan kuuta. Ikävä kyllä se oli just sama aika, kun alotin escitalopram-lääkkeen. Lääkkeen sivuvaikutuksena on myös maininta päänsäryistä. Pian huomasin, että aamupala ei houkuttele. Mulla ei ollut yhtään ruokahalua, mutta nälkä oli ja kova jano. Pakotin itseni syömään banaanin. Otin lääkkeen ja vitamiiinit. Join vettä ja hetken päästä olo alkoi tuntua taas huonolta. Mun mahassa velloi samaan tapaan kuin yöllä ja jälleen mulla oli maha sekasin. Kaipasin jo lepoa, vaikka olin ollut hereillä vasta pari tuntia. Ajattelin, että okei katson tän ja huomisen päivän ja sitten kyllä mietin, jatkanko tätä lääkettä vai en. Mä tiesin, että joitain alotusoireita tulee, mutta en tiedä kestänkö mä, kun tulee näin paha olo. Kun olo on henkisesti rikkinäinen, ei todellakaan auta, että voi siinä vielä fyysisestikin pahoin.
Pääasiassa oon tänään lepäillyt sohvalla tai sängyllä välillä torkahdellen ja välillä katellen Netflixistä sarjaa. Väsyttää aika lujaa. Makoillessa oon huomannut taas yhden inhottavan lisän tähän oloon. Levottomat jalat tuntuu poikkeuksellisen kovasti oireilevan. On aika vaikea löytää hyvä olotila tän kaiken alla. Jalat sanoo liiku ja vatsa huutaa ei missään nimessä. Oon mä pystynyt välillä nousta istumaan pieniksi hetkiksi ja aloinkin kirjoittaa kokemuksiani pala palalta ylös. Pitkin päivää olo on ollut samanlainen. Ihan kuin olis krapula, migreeni, ripuli ja oksennustauti yhtäikaa. Eli todella huono! Ei ole tehnyt yhtään mieli ruokaa, vaikka nälkä tuntuu vatsassa. Jotain raikasta ajattelin voivani syödä, mutta olo on ollut sen verran hutera, ettei minkäänlainen kokkaushomma houkuttele. Toivon todella, että iltaan mennessä vain paranee eikä päinvastoin.
Kuten vähän jo avasinkin, en todellakaan ottanut mielelläni lääkettä käyttöön. Nyt se tuntuu vieläkin huonommalta ajatukselta. Onko se tän arvosta? Onko se lopputuloksen tai kokonaisuuden kannalta ihan oikeesti välttämätöntä? Onko lääkkeen aika todella nyt vai ehkä kuitenkin myöhemmin? Mitä jos pahoinvointi jatkuukin jopa sen kaksi viikkoa? Kestänkö mä sen? Kestääkö mun kroppa sen? Tän kaiken joutuu niin moni ihminen kokemaan myös vasten tahtoaan, koska mielialalääkkeitä määrätään melkein mihin tahansa unihäiriöistä raudanpuutteeseen ja kilpirauhassairauksista vaihdevuosiin. Lopetuskaan ei käy käden käänteessä kun lääkityksen tielle lähtee, vaan siinäkin on odotettavissa yhtä lailla oireilua laidasta laitaan. Lääke tulee nostaa asteittain ja se myös lasketaan asteittain. Vie aikaa, että elimistö tottuu kemiallisiin muutoksiin.
Toisille mikään mielialalääke ei sovi, mutta monet ihmiset saa niistä apua ja se on positiivista. Lääkkeitä on hyvä käyttää ensiapuna, kun niille on perusteltu tarve. Käytön seuranta on tärkeää ja lääkityksen pitäisi olla vain osa pelastusrenkaasta. Näillä oireilla toivoisin kuitenkin todella paljon informoivampaa ja harkitsevampaa asennetta terveydenhuollon puolelta. Pitää olla myös muita vaihtoehtoja tarjolla. On varmaan vähän lääkärikohtaistakin, minkälaiset hoitokeinot annetaan käyttöön ja millä tavoin ne esitellään. Jos ainoa vaihtoehto olisi lääke, en varmaan itekään olis tähän kokeiluun nyt lähtenyt. Mulla on kuitenkin myös sairasloma, jatkuva seuranta työterveyshuollossa, psykiatrikäynnit ja keskusteluapu tulossa. Lääkäri on mulle suositellut myös päivittäistä ulkoilua ja pitämään ystäviin yhteyttä. Näihin nyt nojaan. Milloin terapia pääsee alkamaan, onkin jo toinen juttu. Mutta tuki on sielä jossain, matkalla jo. Mun vaan pitää löytää se. Siihen asti niillä keinoin, mikä mulle on mahdollista ja mikä sopii just mulle. Vielä en oo ihan varma, onko se tää lääke.
Kommentit
Lähetä kommentti