Henkilökohtaisesti

Miksi ihminen saa päättää, kuinka monta mitäkin eläinlajia Suomen luonnossa liikkuu?  Miksi meillä on tappokiintiöt? Miksi ihminen saa päättää, mikä kasvi kasvaa missäkin? Miksi ihminen saa päättää, kuinka paljon vesieliöitä tuhotaan? Miksi ihmeessä ihminen käyttää vesistöjä ja metsiä kaatopaikkoina? Poissa silmistä, poissa mielestä ei vain toimi tässä kohtaa! Miksi ihmisellä on valta päättää lintujen kohtalosta? Miksi ihminen saa vallata jokaisen elinalueneliösentin eliöiden, eläinten ja kasvien kustannuksella? Miksi ihminen rikkoo, tuhoaa, tappaa, roskaa, myrkyttää, sotkee, likaa, saastuttaa? Ja kaikki tämä ilman sanktioita! Tottakai me yhteiskuntana lopulta omasta piittaamattomuudestamme sitten kärsitään tavalla tai toisella. Miks ihmisen ja ympäristön elämän välillä täytyy olla fataalia kilpailua? En tarvitse luentoja. Mä olen perillä turvallisuuskysymyksistä ja nykyaikaisesta elämäntavasta. En silti ymmärrä ihan kaikkia perusteluita. Alunperin säädökset on kuitenkin tehnyt ihminen

Ystäväni, keväällä me koettiin sun kanssa kovia. Lääkärin sanat sulle oli shokki myös mulle. Ja mä halusin ilmaista sulle kaiken sen, mitä mä ajattelin. Ja koska mä osaan kirjottaa, mä kirjotin. Maaliskuu 2022 Muistatko sä sen, kun me ollaan tutustuttu? Mä en. Mutta mä muistan meidän yhteisestä elämästä niin paljon kaikkea muuta! Me ollaan leikitty pihaleikkejä. Me pyydettiin talkkaria laittamaan vesisuihku pihalle. Me ollaan tehty kepposia naapureille. Me ollaan lintsattu koulusta. Me ollaan pelattu sitä ihanaa vanhaa Nintendoa tuntitolkulla. Me ollaan otettu paljon vastuuta ja koettu lapsuudesta asti vaikeuksia. Me ollaan aiheutettu harmaita hiuksia vanhemmille teini-iässä. Me ollaan vietetty kesälomia teidän papan luona. Me hurjasteltiin pappamopolla joka kesä ja tuunattiin siihen takapenkki, että mun oli kivampi istua kyydissä. Me ollaan valittu sama amislinja. Me ollaan koettu murrosiän haasteet yhdessä. Me ollaan kasvettu aikuisiksi yhdessä. Meitä yhdistää hirvittävän suuri eläin

Mä hämmennyn siitä, etten mä oikein tunne mitään järisyttävää, jos mä nään kuvia tuntemattomista kuolleista tai haavottuneista ihmisistä. Tietenkin sellaset kuvat on järkyttäviä. Niin me ajatellaan ja sanotaan. Silti mulla on olo, että siinä kuuluis tuntea jotain ihan hirvittävää. Ajatus nähdä haavoittuneiden ja kuolleiden kuvia ei mua häiritse. Enemmän mua järkyttää se, mitä niiden taustalla on. Kun mun kihlattu kuoli, mä halusin mennä vielä viimeisen kerran katsomaan häntä oikeustieteellisen patologian laitokselle. Kun mun mummi kuoli, mulle annettiin vielä mahdollisuus nähdä hänet kuolleena sairaalan kappelissa. Tottakai mä menin katsomaan. Kun mun isä kuoli, mä halusin ehdottomasti nähdä hänet vielä arkussa ennen siunaustilaisuutta. Siinä mä jotenkin ymmärsin konkreettisesti, että se ihminen todella on kuollut, hengetön, eloton, eikä se nouse tosta enää. Mä myös ymmärsin, kuinka pahasti ihminen voi mennä rikki onnettomuuksissa. Mä oon ottanut kuvan mun isästä ja mummista kuolleena.