Ystäviä niin myötä- kuin vastamäessäkin

Ystäväni, keväällä me koettiin sun kanssa kovia. Lääkärin sanat sulle oli shokki myös mulle. Ja mä halusin ilmaista sulle kaiken sen, mitä mä ajattelin. Ja koska mä osaan kirjottaa, mä kirjotin.

Maaliskuu 2022

Muistatko sä sen, kun me ollaan tutustuttu? Mä en. Mutta mä muistan meidän yhteisestä elämästä niin paljon kaikkea muuta! Me ollaan leikitty pihaleikkejä. Me pyydettiin talkkaria laittamaan vesisuihku pihalle. Me ollaan tehty kepposia naapureille. Me ollaan lintsattu koulusta. Me ollaan pelattu sitä ihanaa vanhaa Nintendoa tuntitolkulla. Me ollaan otettu paljon vastuuta ja koettu lapsuudesta asti vaikeuksia. Me ollaan aiheutettu harmaita hiuksia vanhemmille teini-iässä. Me ollaan vietetty kesälomia teidän papan luona. Me hurjasteltiin pappamopolla joka kesä ja tuunattiin siihen takapenkki, että mun oli kivampi istua kyydissä. Me ollaan valittu sama amislinja. Me ollaan koettu murrosiän haasteet yhdessä. Me ollaan kasvettu aikuisiksi yhdessä. Meitä yhdistää hirvittävän suuri eläinrakkaus. Me pidettiin kiinni meidän pitkäaikasesta suunnitelmasta juhlia kolmekymppisiä yhdessä. Me otettiin yhdessä samanlaiset tatuioinnit. Me ollaan riidelty ja sovittu. Me ollaan käyty risteilyillä. Me ollaan laulettu karaokea. Me ollaan seurusteltu ja erottu ja oltu niissä aina toistemme tukena. Kuolema on tullut meidän molempien elämään jo nuorella iällä. Me ollaan puhuttu tosi vakavistakin aiheista ja itketty yhdessä meiän suruja. Me ollaan myös osattu pitää hauskaa ja nauttia yhdessäolosta. Me ollaan valittu omat elämänpolkumme, mutta pysytty aina läheisinä ystävinä ja lähellä toisiamme. Me ollaan omanlaisiamme aikuisia, mutta silti meitä yhdistää hirveen moni asia. Mä luotan suhun aina ja sä oot kuin sisko mulle. Ja mä uskon, että sä kyllä tiedät sen. 

Nyt me ollaan taas isojen ja vaikeiden asioiden edessä. Me ollaan puhuttu tästäkin. Me ollaan mietitty sitä, jos ite joskus sairastuu vakavasti. Mä tiedän, että sä oisit mun tukena. Ja niin mäkin haluun nyt tehdä, kun sä oot sairastunu. Mä en vaan oikein tiedä, mitä mä voisin tehdä tai miten auttaisin parhaiten. Please, kerro mulle. Auta sä mua, että mä voin auttaa sua. Mä oon jo kertonu, että mä oon täällä, koko ajan saatavilla. Mä tuun sun mukaan tutkimuksiin ja mihin tahansa, jos sä vaan haluat. Mä tiedän, että tää on hirvee paikka sulle. Vaikka se on mullekin, ni en osaa edes kuvitella, mitä se on sulle. Ollaan tässä kuitenkin yhdessä, ihan niin kuin aina ollaan kaikessa oltu, jooko. 

Mä en oikein tiedä, oonko mä tuputtanu omaa tukeani jo liikaa vai pitääkö mun vaan jatkaa kyselemistä ja ehdottamista. Mä en osaa sua oikeesti edes neuvoa ja yritänkin välttää sitä. Mut mä haluun, että sä puhut mulle. Sä voit pyytää apua tai vaan kirota tätä paskaa. Ihan sama. Kunhan sä tiedät, että mä otan sen vastaan. Mä tiedän sun taustat. Sä tunnet mut. Toivottavasti sä uskallat luottaa muhun. Sano mulle myös se, jos sua ärsyttää joku asia mussa. Tai jos sua suututtaa siks, että sua pelottaa. Sano mulle mitä vaan. Kunhan sä et jää yksin miettimään mitään. 

Mä oon kiitollinen siitä, että sä heti pidit mua ajantasalla ja kerroit sun fiiliksiä, kun sä sait tietää kasvaimesta. Mä oon myös ylpee siiitä, että sä sanoit, kuin paljon sua ahdisti mennä siihen tutkimukseen ja kuinka paljon kaikki tää on suhun nyt vaikuttanu. Sä oot mulle hirvittävän tärkee ihminen. Me ollaan kasvettu niin sakeessa sopassa kun olla ja voi, mut me ollaan tehty se yhdessä. Siks mä uskon, että me pärjätään tässäkin, kun vaan annat mun olla sun tukena. Tää on kuitenki niin outo ja uus tilanne, ettei meillä kummallakaan taida olla mitään ohjekirjaa tähän. Me siis joudutaan nyt luomaan uusia selviytymiskeinoja.

Mun on pakko sanoa, että sun menettäminen edes osittain on kauheinta, mitä tästä vois seurata. Tarkotan tällä lähinnä sitä, että me erkaannutaan. Mä en aio hävitä mihinkään. Toivottavasti säkään et anna tän tulla meiän väliin. Mä ajattelen, että ehkä sä tarviit nyt vähän aikaa itelles, mut silti mä edelleen toivon, että me nähtäis mahdollisimman pian. Niin kun aiemmin sanoin, mennään kahville tai kävelylle tai mitä vaan nyt keksii ja jaksaa. 

Mä oon jo kokenu ison menetyksen aikanaan ja muistan, minkä shokin se sillon aiheutti. Mä en hirveen paljoa siitä muista. Toivottavasti mä en sillon käyttäytyny sua kohtaan hankalana tai jotain semmosta. Ainakaan sä et hävinny mun elämästä, onneks! Meinaan tällä vaan sitä, että jotenkin mä ehkä tiedän, mitä se on kun koko elämä tuntuu murenevan ja pelkkä ahdistus kaikesta jää jäljelle. Sillon ei jaksa keskittyä mihinkää ympärillä olevaan eikä voimat riitä mihinkään muuhun kun omaan selviytymiseen. Se voi olla, ettet säkään myöhemmin muista näistä päivistä juuri mitään. Mä myös tiedän, kuin vaikee on sanoa, millasta apua siinä kohtaa tarvii. Ei myöskään kiinnosta, että joku asiaa kokematon tulee neuvomaan, mitä pitää tehdä. Toivottavasti sä saat kiinni tästä. 

Mun tilanne sillon oli täysin eri, mut mä oon ite aina kokenu, etten viiti koko ajan puhua, kuin paska olo oli ja miten hirveitä asioita mulle on tapahtunu, koska en uskonu, että kukaan jaksaa aina vaan kuunnella sitä samaa. Nyt ku oon vanhempi, mä tiedän, että mun olis pitäny puhua enemmän ettekä te ois siitä oikeesti rasittunu. Mulla oli hirvee tarve puhua asioista, mutta mä en kehdannu pilata tunnelmaa. Puhuminen tuntu helpommalta, jos joku muu otti sen ensin puheeksi ni ei vaikuttanu siltä, että mä haen jotain huomioo. Tyhmiä ajatuksia mut näin mä oon aatellu. 

Joskus tuntuu, että yhteiskunnassa on tapana päästä vaikeista asioista äkkiä yli! En mä tiedä, mitä sä ajattelet, mut joskus musta tuntuu, että kun jotain menetystä suree, ni yhteiskunta huutaa, että et kai sä nyt enää sitä sure. Eli jos susta tuntuu, että sä haluut puhua tästä vaikka vuosikausia, niin puhu. Mä kuuntelen. 

Mulla on kova huoli susta. Ihan sun takia ja itsekkäistäkin syistä. En mä kestä, että mulle rakas ystävä kärsii ja joutuu tekemään vaikeita valintoja. Mä tunsin oikeesti aika kovaa kiukkua, kun sä vaan ilmotit, ettet ota mitään lisätutkimuksia tai hoitoja vastaan. Samalla mä tiesin, että näin sä oot mulle aina sanonu, jos kohdalle osuis. Ja vielä, että sä olit ite tietenkin järkyttynyt. Mä itekin hätäännyin ja siks suutuin siitä viestistä. Mä olin vihanen, surullinen ja itkin vähän aikaa. Mut yritin rauhottua hetken, ennen kun vastasin sulle. Toivottavasti mun kiukku ei välittyny sulle siinä tilassa. Lopulta se on aina sun valinta, miten sä asiassa etenet, mutta mä tajusin, että jos en edes sano, mitä mä ajattelen, sulla ei oo edes mahdollista miettiä asiaa muiltakin kanteilta. Ja samalla mä haluun, että sä tiedät, kuinka iso merkitys sun päätöksillä on tosi moneen ihmiseen. 

Sä sanoit mulle, että sun mielialat ailahtelee nyt kovaa ja nopeesti. Ja että sä mietit, että me muutkin tullaan saamaan osamme siitä, kun sä saatat sanoa mitä tahansa. Mut mä sanon sulle, että mä tiedän, mistä se juontaa. Mielummin suollat mitä sylki suuhun tuo kuin ettet enää yhtäkkiä kertois mitään. Mä oon kyllä täälä. Mulla on omat keinoni se ottaa vastaan, mitä tulee. Ja mä yritän olla provosoitumatta liikaa. Tää on uuden opettelua ja nyt ei auta muu, kuin käyttää niitä keinoja, mitä mä oon elämässäni oppinu. Mulla on myös terapia rinnalla ja toivon, että säkin nyt vihdoin viimein löytäisit jonkun ammattilaistahon, minkä puoleen voit kääntyä. Ollaanhan me terapia-asiasta puhuttu ennenkin, mutta nyt jos koskaan säkin saisit siitä sellasta tukea, mitä mä en osaa antaa. Mä voin auttaa myös sen ettimisessä. On niitä tietty paljon muitakin, niin ku esim. työterveyshuollon psykologi ihan aluks. 

Toivottavasti sä jaksoit lukea tän enkä mä heittäny bensaa tuleen tällä. Musta tuntu, että mun on helpompaa kirjottaa, kun muuten sanottaa tätä tilannetta sulle. Ainakin nyt kun ei olla edes nähty vielä sen jälkeen, kun sä sait tän hirveen tiedon. Musta tuntuu, että tää kaikki jotenkin oudosti tuntuu mun kropassa, mua paleltaa, tuntuu, että jännitän mahaa ja hartioita koko aika ja kädet hikoilee. Mutta mä en saa sitä oloa sanoiksi. Nyt mä yritin näin. En mä tiedä, onko tässä edes se ydin, koska musta tuntuu, että mua edelleen painaa rintaa ja iho on kananlihalla. Mun keho tajuu, ettei kaikki oo hyvin ja siks reagoi, vaikka oonkin ns. eläny nää päivät melko tavallista arkea. Ajatukset kuitenkin on koko ajan sussa. Mä tunnen sun ahdistuksen. Vaikka en mitenkään voikaan tietää siitä mitään. Ja niin hirvee kun se tunne onkin, se kuuluu tilanteeseen. Epätietosuus ja epävarmuus, turvattomuus, tulevaisuuden muutokset, kipu ja pelot... tietenkin ne ahdistaa. Ylipäänsä sen tajuaminen, mitä lääkäri on sanonu... se kestää. 

Mä haluun sulle pelkkää hyvää ja siks on avuton olo, kun en oikein osaa tehdä mitään muuta nyt, kun sulla on hätä. Voin vaan olla täällä puhelimen päässä, 8km:n päässä. Olla kuulolla. Olla saatavilla. Pidä mut kyydissä. Mä haluun, että me voidaan jatkaa sitä listaa, minkä mä tohon alkuun kirjotin. Oot tärkee!

Teksti on luvan kanssa blogissa.