Burnoutin jäljet on yhtä todelliset kuin luunmurtumassa

 Mä oon kokenut molemmat - luunmurtuman ja burnoutin. Molemmista jäi jälkiä. Musta tuntuu, että ympäristön on vaikeempi ymmärtää, että burnout on muokannut ja tulee edelleen muokkaamaan mua uusiksi. Kaikki ymmärtää ja empatiseeraa, kun jonkun luu on murtunut. Joku saattaa sanoa, että voi ei, nyt sulle tuleekin pitkä toipumisaika tai toivottavasti se luutuu uudestaan mahdollisimman pian. Sitä vaan toivoo itsekin, että murtuma paranis niin, ettei se enää vaivaa mitenkään. Mutta käykö se niin? 

Mun oma kokemus luun murtumasta on oikeassa peukalossa. Aikanaan se murtui rullaluistellessa. Tai no tarkemmin siinä kohtaa, kun mä kaaduin ja peukalo vääntyi kohdatessaan maan pinnan. Onneks mä pääsin tosi nopeesti lääkäriin. Se kipu oli mitä hirvein. Heti kaatumisen jälkeen mulla musteni silmissä, kun kipu oli niin kova. Joku vois miettiä, että onneks se oli vaan peukalo, onneks ei käyny pahemmin. Niin tavataan sanoa. Tavallaan semmonen tuntuu pahalta. Kysehän on mun raajasta ja todella kovasta kivusta. Kuinka moneen asiaan peukaloa tarviikaan? 

Ongelmia alkoi tulla, kun olin jo jonkun aikaa toipunut onnettomuudesta lasta kädessä. Ja kyllä, sitä ei kipsattu, vaan mä pidin lastaa monia viikkoja. Kertaakaan sitä ei vaihdettu lääkärissä, vaan mä sain toista lastausta varten välineet kotiin ja jouduin tekemään vaihdon itse kotona. Vasemmalla kädellä. Tottakai murtuma oli oikeassa kädessä, olenhan oikeakätinen. 

Muistan hyvin, että lastan laittanut nuori mies oli harjoittelija. Joku kokenut lääkäri päivystyksessä taisi tarkastaa käden lastoittamisen jälkeen, mutta muuten tää nuori harjoittelija teki kaiken yksin. Hän kehotti syömään särkylääkettä kipuun ja sain viikon sairaslomaa. 

Olin siihen aikaan jo lastenhoitajana. Tein töitä yksityisperheessä, yksin. Sairasloman jälkeen työskentely oli todella vaikeeta. Mutta mun työnantajat ymmärsi hyvin mun kipuja ja vaikeuksia. Sain helpotuksia töihin eikä kukaan vaatinut yhtään enempää kuin mihin pystyin. Itsekin hyväksyin mun vajavaisuuden, koska.. noh murtunut peukalo on ihan oikea vamma ja helppo todentaa. 

Silloiset työnantajat eli hoitolasten vanhemmat hoiti esim. kokkaamiset lapsille valmiiksi, mikä yleensä kuului mun työnkuvaan. Lapsille hankittiin tarralenkkareita, ettei mun tarvii sitoa kengännauhoja. Vanhemmat pystyi tekemään pari viikkoa lyhempää työpäivää ja sain yllärivapaitakin välillä, kun perheet keskenään päätti hoitaa lapset vuorotellen. Mulle myös sanottiin, että jos yhtään tuntuu niin jää vaan kotiin toipumaan. 

Niin ne ongelmat... lopulta peukalo oli luutunut uudestaan, mutta väärään asentoon. Mun oikea peukalo on edelleen vino ja se kipeytyy herkästi rasituksessa vieläkin. Murtumasta on reilusti yli 10 vuotta. En muista tarkalleen. Tää asia olis ehkä voitu korjata, jos sormessa olisi ollut tukevampi tuki, esim. se kipsi. Tai jos olisin päässyt lääkäriin lastan vaihtoon. Itse tehdessäni se on voinut jäädä huonoon asentoon. En mitenkään saanut lastaa tukevaksi yksin. Hirvittävä kipukaan ei auttanut asiaa. Ehkä sormi jäi jo ekalla lastotuksella huonoon asentoon. 

Tästä voi vaan vetää viivan hoidon laatuun myös burnoutin kohdalla. Se on vähän niin ja näin, miten nopeesti hoitoon ensinnäkin hakeudutaan ja toisekseen kuinka nopeesti ja minkälaista hoitoa sitä hakiessaan saa. Ei ole ollenkaan selvää, että kaikki burnoutissa olevat edes itselleen myöntää asian saatika sitten jää sairaslomalle ja hakee apua. 

Toinen puoli on työnantajan ja työympäristön suhtautuminen asiaan. Kun mulle tuli murtuma, oli kaikille selvä, että mun on saman tien lähdettävä lääkäriin ja toipumiseen menee aikaa. Töissäkin ymmärrettiin, että mä kuntoudun varmemmin, kun he auttavat ja tulevat vastaan järjestelyissä. Työnantajina he antoi mulle tosi ison tuen myös konkretiassa. 

Kun mulle tuli burnout, en edes ite heti tajunnut tilannetta. Esimieskin on talossa harvoin, joten ei hänkään nähnyt mua niinä aikoina juurikaan. Enhän mä voinut kenellekään sanoa, että en nyt ihan oikeesti enää meinaa jaksaa tehdä töitä. Eikä burnout tietenkään sattunut ihan samalla tavalla hetkessä niin kuin murtuma tapahtuu. Nyt mä tiedän, että mä koin jo kauan enteitä ja oireilin, mutta sinnittelin tyypilliseen tapaani, kunnes töissä tuli lopullinen romahdus ja esimies passitti työterveyteen. Siitä on nyt noin puolitoista vuotta. 

Samoin kuin mun väärin luutunut peukalo oireilee edelleen, niin oireilee myös vielä kohtuullisen tuore burnout. Siitä jää jäljet. Myös burnoutin takia haetusta hoidosta jää jäljet. Vaikka ne ei näy, ne on olemassa. Mä itse koen ne hyvin selvästi. Mun peukalo on näkyvästi vino sekä kipuilee ja väsyy herkästi, jos käytän sitä paljon. Esim. keilailu, kengännauhojen sitominen, napitus, kynällä kirjottaminen, kahvakuulan heiluttelu, köydenveto, kauppakassin kantaminen, kylmä sää - kaikki nämä rasittaa peukaloa normaalia enemmän ja tiettyjä asioita on tehtävä varovaisemmin. Murtunut peukalo ei enää taivu ihan yhtä hyvin kuin vasemman käden peukalo.

Burnoutiin mä sain tällä kerralla heti romahduksesta alkaen tosi hyvää hoitoa. Työterveys on ollut mun vahva tuki alusta saakka tähän päivään. Sitä kautta oon päässyt laajoihin labrakokeisiin, lyhytpsykoterapiaan, fyssarille, psykiatrille. Sieltä on myös autettu Kelan tukeman pitkäkestoisemman psykoterapian haussa. Mulla on ollut heti alussa tiiviimpi seuranta eli hoitaja- ja lääkärikäyntejä säännöllisesti. Samaan aikaan iski korona, joten mulle oli tosi tärkeetä pysyä terveenä, että käynnit toteutui. Ihme kyllä en ole vieläkään sairastanut koronaa enkä juuri muitakaan tauteja sairaslomalle jäämisen jälkeen eli 1,5 vuoteen.  

Lopulta mulle tuli myös mahdollisuus etäaikoihin ja videopuheluihin. Itse silti pidän enemmän lähikäynneistä. Mun on todella paljon helpompi olla ihmisten kanssa tekemisissä kasvokkain kuin ruudun takaa. Lähikäynnit koin myös siksi tärkeiksi, että mä sain itseni pahimpina kuukausina edes hetkeksi pois kotoa. Se ei ollut ollenkaan itsestään selvää, että jaksoin lähteä ulos saatika että uskalsin liikkua ihmisten keskellä. Mä kävin myös työpaikalla viemässä sairaslomatodistuksia. Mä kerroin avoimesti lähimmille työkavereille, missä mennään ja se on helpottanut mun työhönpaluutakin. Yhteys pysyi koko ajan. 

Nyt kun tukitoimien avulla oon taas takasin töissä, mussa on jälkiä tästä kaikesta. Terapian kautta niitä myös muodostuu lisää. Ne muuttaa muotoaan ja osa jäljistä tasottuu hoidon avulla. Se, mitä muut näkee, on mulle mysteeri. Mutta itse mä tunnistan vahvoja muutoksia. Mä väsyn kaikesta, siis ihan kaikesta tosi paljon herkemmin. Niin vapaalla kuin työssäkin. Mä vaalin entistä enemmän mun omaa aikaa ja omaa tilaa. Mä huomaan paremmin mua kuormittavat yksityiskohdat. Mä oon oppinut myös vähän jättämään taustalle asioita, joista mulla on ollut tapana murehtia ihan liikaa. Mä hermostun entistä herkemmin, jos mulla ei ole tyhjiä päiviä viikossa. Mä tarviin niitä! 

Mä koen kovia ristiriitoja oman jaksamisen ja kivojen asioiden tekemisen halun välillä. Mun on pakko välillä sanoa ei ihan hirveen houkutteleville jutuille ja se tuntuu pahalta. Mä tiedostan todella kirkkaana sen, että päivän sosiaalinen kanssakäyminen vaatii seuraavalle ellei jopa kahdelle päivälle täysin tyhjää aikaa. Mä nautin mun ystävien seurasta ja samalla mä käytän siihen tosi paljon mun voimia. Kun mä tapaan mun läheisiä, mä oon ilonen, onnellinen, innoissani, mulla on hauskaa, mä jaksan seurustella ja mä keskityn toiseen ihmiseen aina intensiivisesti. Ja samaan aikaan mä tajuan, että huomenna mä en pystyis tähän samaan enää. Vapaa-ajan tietoinen suunnittelu on siis melko tarkkaa. Ja kaikista tärkeintä mun on ollut oppia se, että mä en menetä mitään, vaikka en kaikkiin houkutuksiin lähdekään mukaan. Päinvastoin yritän muistaa, että mä saan siitä hyötyjä, kun mä keskityn myös itseeni. Mä oon oppinut arvostaa ja kunnioittaa oman rauhan tarvetta, palautumisen tärkeyttä ja hyvää unirytmiä. Mut ei se helppoa ole. 

Miten burnout näkyy töissä? Sekin on lopulta mulle mysteeri. Mun tunne on, ettei se näy työyhteisössä mitenkään. En mä burnoutista sielä puhu. Mutta en mä tiedä, koska kukaan ei ole kommentoinut enkä mä ole kysellyt. Mä teen työni edelleen niin hyvin kuin pystyn. Mä oon paikalla. Mä kannan vastuuni. Näkyvin asia on varmaan se, että mä oon töissä vain osan päivistä, koska teen 50% työaikaa toistaiseksi. Työajan lyhennys terapian kanssa on tällä hetkellä mun suurin tuki. Nää järjestelyt auttaa mua pysymään työelämässä kiinni ja samalla palautumaan työpäivistä. Pakko sanoa, että tässä vaiheessa ajatus täyteen työviikkoon paluusta tulevaisuudessa hirvittää. 

Mä saan tosi paljon palautetta terapeutilta, että mä oon kova tekemään itseni kanssa töitä ja oon siinä hyvä. Edistyminen monen asian suhteen oli jo alkanut ennen terapiaa. Terapeutin avulla mä ehkä saan itseni vakuutettua siitä, että mulla on lupa olla neuvoton ja höllätä kontrollista. Terapeutin kanssa asioiden avaaminen tuo mulle varmuutta omaan olemiseeni ja tekemiseeni. Mä luulen, että burnoutin jäljet on lähinnä tunnetta ja kokemusta mun sisällä. Mä oon tehnyt paljon havaintoja itsestäni ja avannut niitä terapeutin kanssa. Mä ymmärrän monia yhteyksiä uudella tavalla. Mulla on silti vielä paljon matkaa edessä. Lopulta se matka ei johda mihinkään tiettyyn pisteeseen tai uuteen elämään. Mä otin vain vähän lisäkierroksia mukaani ja teen tätä matkaa niiden kanssa. 

Töissä vaatii paljon huomata omia tuntemuksia ja kaiken päälle kunnioittaa niitä. Mulla on jatkuva psyykkinen työ käynnissä työpaikalla, koska uusien ajattelumallien ja toimintatapojen muokkaaminen ei oo vielä ollenkaan automaatio. Sen takia mä oon myös lyhyistä työviikoista ollut aika väsynyt ja ikään kuin tyhjä. Tyhjä itsestäni ja täynnä muiden tunteita ja tarpeita. 

Mä oon lopulta aina elänyt enemmän työlle kuin mulle itselleni. Siihen mä haen muutosta ja teen jatkuvaa työtä sen eteen. Tässä taannoin mä tajusin, että hitto mä oon aina yrittänyt viikonloput ja lomat palautua mun työtä varten, vaikka palautumisen pitää tapahtua mua varten ja työnantaja vaan hyötyy siitä siinä sivussa. Tätä mä pidän tosi tärkeenä ajatussuuntana. 

Palautumisen tärkeydestä on puhuttu julkisuudesssakin jo pitkään, mutta ei sen merkitystä voi oikeesti liikaa korostaa. Jokaisen tietty tulee löytää ne omat jutut kuhunkin tilanteeseen, mitkä palauttaa ja rentouttaa. Mua palauttavat asiat on kaikkea muuta kuin kiire, aikataulut, jatkuva toisten tunteiden vastaanottaminen, viriketulva, infotulva, ihmismassojen keskellä oleminen, nopeat muutokset, epävarmuus, jatkuva liike, hankalat asennot ja jalkojen päällä oleminen. 

Vapaalla mä kaipaan sitä, että mä voin heittää välillä aivot narikkaan ja elää päivä kerrallaan suunnittelemattomasti. Mä haluun uppoutua mun lempisarjoihin, kuunnella mun lempimusiikkia ja itse valitsemiani aikuisten äänikirjoja. Mä kaipaan ystävien seuraa ja aikuisten juttuja. Mä rentoudun puutarhahommissa ja maisemakahvilassa. Mä haluun nukkua hyvin ja ottaa päikkäritkin jos siltä tuntuu. Vapaalla mä voin myös syödä niin, että ehdin todella istua koko ruokailun ajan ja pureskella. Tätäkin on pitänyt harjoitella. Joskus mä kirjotan ajatuksia paperille, joskus mä uppoudun maalaamiseen. Mä haluan olla luova ja siihen mä tarviin tilaa hengittää. Musta on parasta, kun aamulla herää virkeenä ja tajuaa, ettei ole kiire aamutoimiin. Mä nautin siitä kun mulla on aikaa silittää kissoja, jotka tulee mua herättelemään. Vapaalla mä haluan olla vapaa. Vapaa kaikesta siitä, mikä mua töissä velvoittaa.

Välillä mä ihmetellen luen juttuja, joissa tuli burnout ja yhtäkkiä tää ihminen olikin joku superhahmo, koska selätti burnoutin kerrasta poikki-tyyliin muutamassa kuukaudessa ja sitten elämä hymyili. En usko siihenkään, että pelkästään työpaikkaa vaihtamalla burnout häviää. Enemmän mä uskon siihen, kun kirjoitetaan, että burnoutista toipumiseen menee noin 7 vuotta. 

Siltikin mä kysyn, mitä se toipuminen lopulta tarkottaa. Mulla on ikuinen jälki murtumasta. Murtunut sormi ei ole koskaan enää entisellään vaan aina vähän heikompi. Mä uskon, että samoin käy burnoutin kokeneelle. Se muuttaa, niin hyvällä kuin huonollakin tavalla. Mä uskon, ettei burnoutista koskaan palaudu entiselleen. Burnout muuttaa jotain pysyvästi. Tai ehkä burnoutin myötä ihminen muuttaa jotain ja siksi kaikki muuttuu. Musta tää on asia, mistä ei puhuta työhönpaluun yhteydessä tarpeeksi. 

Mä teen rankasti töitä itseni kanssa samaan aikaan kun työnantaja ei muuta asioita työpaikalla millään tavalla. Vaatimukset on ennallaan ja normaalipituiset työviikotkin on vielä edessä. Ehkä jonkunlainen vastaus löytyy kirjasta Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan. Saatankin kuunnella sen uudestaan..  Suosittelen muuten lukemaan, on hyvä kirja!