Henkilökohtaisesti

Mä kipuilin omien tarpeiden kanssa jo monta kuukautta ennen päätöstä. Päätöksen tekeminen oli lopulta yksi isoimmista kipuilun syistä. Mun oli pakko kohdata se tosiasia, ettei kukaan tee päätöksiä mun puolesta. Se olisi ollut tosi helppo vaihtoehto ja sitten olisi vain tyydyttävä siihen, mitä joku muu mun elämän suunnasta päättää. Mutta olisko se vieny mua eteenpäin? Mä en usko, koska mä olisin silloin vain väistäny oman vastuuni. Sanonta "Mikään ei muutu jos mikään ei muutu" pyöri mun päässä. Se tuntui puhuttelevan mua koko ajan. Ja samaan aikaan mä mietin, että sanonnan ajatuksessa on jotain pielessä. Ei se kuitenkaan ole se ajatus, minkä kautta mä löydän vastauksia ja tukea mun omaan tuskailuun. Mä pyörittelin myös usein ajatusta siitä, että "muutosten tuulet puhaltaa" mun elämässä. Mutta tässäkin ajatuksessa on yksi oleellinen virhe. Mä ajattelin koko kevään, että asioiden pitää muuttua, jos mä aion jatkossakin olla työkykyinen. Mitä jos mä vaan nyt odottaisin,

 Mä oon kokenut molemmat - luunmurtuman ja burnoutin. Molemmista jäi jälkiä. Musta tuntuu, että ympäristön on vaikeempi ymmärtää, että burnout on muokannut ja tulee edelleen muokkaamaan mua uusiksi. Kaikki ymmärtää ja empatiseeraa, kun jonkun luu on murtunut. Joku saattaa sanoa, että voi ei, nyt sulle tuleekin pitkä toipumisaika tai toivottavasti se luutuu uudestaan mahdollisimman pian. Sitä vaan toivoo itsekin, että murtuma paranis niin, ettei se enää vaivaa mitenkään. Mutta käykö se niin?  Mun oma kokemus luun murtumasta on oikeassa peukalossa. Aikanaan se murtui rullaluistellessa. Tai no tarkemmin siinä kohtaa, kun mä kaaduin ja peukalo vääntyi kohdatessaan maan pinnan. Onneks mä pääsin tosi nopeesti lääkäriin. Se kipu oli mitä hirvein. Heti kaatumisen jälkeen mulla musteni silmissä, kun kipu oli niin kova. Joku vois miettiä, että onneks se oli vaan peukalo, onneks ei käyny pahemmin. Niin tavataan sanoa. Tavallaan semmonen tuntuu pahalta. Kysehän on mun raajasta ja todella kovasta k

 Joskus sitä miettii, että mitä hittoa mä oikein oon tekemässä. Sitten asiat kuitenkin lutviutuu ja tasottuu. Tai ainakin mä oon olettanut niin. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että käyn isompaa ammatillista ja identiteettikriisiä läpi.  Mulla on takana 3 kuukautta töitä kevennettynä niin, että teen 3 päivää töitä ja sitte saan huilailla 4 päivää peräjälkeen. Tää on toiminu mulle tosi hyvin. Pelottaa ajatuskin siitä, että 1,5 kuukauden päästä mulla alkais taas täydet työviikot. Ainoo positiivinen asia, mitä siitä keksin on, että ei enää tartte niin paljoo miettiä, saanko laskut maksettua. Toisinaan myös syyllisyys nostaa päätään, kun työkaverit kuitenkin painaa täyttä viikkoa tasan samassa työssä. Silloin auttaa, kun ajattelen, että minä oon itse hakenut apua, kun se romahdus tuli. Nyt otan tukitoimista kaiken hyödyn irti.  Mulla on jo jonkun aikaa ollu semmonen olo, että oon vähän ehkä luisunut taakse päin. Tarkotan sillä, että palautumisessa on tullut muutoksia taas huonompaan suuntaan.

Maanantain ja tiistain välinen yö meni yllättävän kivuttomasti. Nukuin hyvin, vaikka heräilinkin pari kertaa aamuyöstä ja hikoilin. Unessa vilahteli tuttuja lapsia työmaalta. Noustessa herätyskellon ääniin väsytti paljon. Olin kuitenkin ihan hyvällä mielellä. Odotin jo jännityksen ja innostuksen sekaisin tuntein töihin lähtöä. Mun suurin turva tuli ajatuksesta, että teen töitä vain 3 peräkkäistä päivää viikossa. Kyllä mä siihen pystyn. Tai jos se tuntuu liialta, mulle on annettu lupa myös ehdottaa toisenlaista järjestelyä. Se, että mä tunnen mun tiimikaverit ja asiakkaat, helpottaa töihinpaluuta. Oon ollu melko avoin työpaikan suuntaan tilanteesta, joka on myös helpottanut ajatusta töihinpaluusta.  Mulla on tukena työterveys. Työterveyshoitaja ja kaksi lääkäriä on mukana puhelinaikojen, seurantakäyntien ja -palaverin kautta. Otin myös ensimmäisen pieleen menneen lääkekokeilun jälkeen testiin toisen lääkkeen, joka on sopinut mulle paremmin. Mä oon nyt käyttänyt Citalopramia kuukauden v

Kylläpä ottaa voimille! Maanantaina kävin muutaman tunnin vierailulla ja illalla hoidin pinon sähköposteja. Kastelin pihat. Tiistaina ulkoilin kissan kanssa tunnin, hoidin asioita työpaikalla ja illalla lähdettiin miehen kanssa eväsretkelle luonnon helmaan. Kastelin pihat. Keskiviikkona oli jälleen sähköpostiasioita. Kävin sen jälkeen hammashygienistin luona ja ajoin vielä töihin, koska sielä oli pari hoidettavaa asiaa. En muistanut niitä tiistaina. Kävin samalla kaupassa. Sen jälkeen meinasi jo uni tulla. Illaksi ajettiin muutamaksi tunniksi kyläilemään. En jaksanut kastella pihoja. Torstaina olin edelleen aamulla väsynyt. Tavoitteena oli tänään hoitaa 2 asiaa: lakanoiden vaihto ja pihojen kastelu. Ne on nyt tehty! Onneksi en tee kaikkea yksin. Kävelin myös extempore lähellä olevaan kauppaan etsimään ötökkähotellia takapihalle. Niitä löytyi vasta seuraavasta kaupasta. Ostin kaksi ja kävelin kotiin.  Aamulla kissa jahtasi piikikästä pörriäistä. Luulin ensin, että ampparia, mutt

Mielialalääkkeet, masennuslääkkeet, ahdistuslääkkeet, rauhottavat lääkkeet, unilääkkeet, nukahtamista helpottavat lääkkeet... mulle on aikuiselämäni aikana tarjottu kaikkia mahdollisia lääkkeitä, kun kriisit on tiputellu haasteita mun tielle. Suomessa on ihan yleinen käytäntö tarjota lääke joka asiaan. Jopa suruun. Nuorena en tiennyt asioista mitään enkä uskonut keskusteluavun voimaan. Ei sitä liioin tarjottukaan. Olin pärjääjä. Olen sitä vielä tänäkin päivänä.  Mulla ei ollut mitään kokemuksia niin valtavista asioista, kuin mun elämäntielle lopulta tuli. Uskoin aina siihen, mitä lääkäri sanoi. En edes ajatellut, että lääkärin sanaa voi kyseenalaistaa. En vastustellut. Ei ollut myöskään somea, jota myöden ihan kaikki on ihmisten saatavilla. Some, Google ja netin keskusteluketjut saa helposti pään sekaisin. Ei edes tarvitse ajatella itse, jos ei halua. Sen kun valitsee vaan puolensa nettikeskustelujen mielipiteistä asiassa kuin asiassa ja on tunteidensa vietävissä.  Tänään oon aika mont

Tästä saattaakin tulla pitkä kirjoitus. Nyt on niin paljon ajatuksia mielen päällä. Näillä mietteillä kevättä kohti. Pohdin ja pyörittelen tätä nyt aika yleisellä tasolla. Kuntakymppi kertoo, että varhaiskasvatustyössä koetaan kiirettä ja stressiä. Moni joutuu päivittäinkin arvovalintojen keskelle , koska aika ei yksinkertaisesti riitä isoissa monimuotoisissa ryhmissä luonnollisestikaan kohdata jokaista lasta ihan kaikissa hetkissä läsnäolevana - tai huoltajiakaan aamu- ja iltapäiväkohtaamisissa, koska meillä on aina kuitenkin valvomisvelvoite. Työmaa ei yksinkertaisesti anna periksi sille, että jokainen voisi päivittäin kokea tehneensä lapsen kanssa just sen, mikä kenenkin lapsen tarpeen täyttää. Loppuu työtunnit ja tekijät kesken. Ihanteena tietenkin pidetään ajatusta, että teen sen, mihin riitän ja kykenen ja se on tarpeeksi. Onko tää kuitenkin lähinnä mantra, mitä hoetaan vai sisäinen tunne, mikä oikeasti tukee jaksamista?  Sähköpostit tulvii uusittuja lomakkeita, uusia infoja, ti

Taas mä istun pimeessä huoneessa täysin valveilla keskellä yötä. Satuin vilkasemaan ikkunasta ulos taivaalle. Onpa paljon tähtiä. Hieno näkymä. Usein näkyy pelkkää pilveä. Mutta nyt on kirkas yö. Hyvä yö pohdiskella - ja kirjottaa. Läheskään aina mä en edes nouse sängystä, vaikka uni ei 15-30 minuutin kuluessa peiton alle menemisestä tuukaan. Näin on kuitenkin neuvottu tekemään. Silloin pitäisi istua ja tehdä jotain hyvin rauhottavaa pimeässä tai hyvin hämärässä ja hiljaisuudessa, kunnes unisuus tulee takaisin. Nyt otin eka kertaa läppärin kainaloon ja hiivin sohvalle kirjottamaan. Tää ei nyt mun uutta nukahtamisyritystä edistä, mutta mulla on aivan valtava tarve kirjottaa nää sanat. Löysin noin viikko sitten Spotifysta listan, jota oon muutaman kerran kokeillut kuunnella ennen nukahtamista. Oon pitäny musiikin volumen ihan minimissä ja kännykän jossain tyynyn takana. Näin ääni on kuulunu nipin napin mun korviin. Joka kerta oon nukahtanu musiikin rauhottavaan ja avaruudelliseen äänimaa

Joskus ihminen joutuu toteamaan itselleen, että asiat ei oo niin kuin toivois. On vaan koko ajan väsyny. En tarkota, että on vaan aamulla ärsyttävää herätä ja lähteä liikkeelle. Väsymys on sama vuorokauden ajasta huolimatta. Niin kivat kuin ikävätkin asiat rasittaa ja kaikki on tahmeeta.  Mullekin on käynyt niin. Ehkä tää kuulostaa tutulta jonkun muunkin mielestä. Alkoi labrakierre ja hoitosuhde työterveyshuoltoon. Mun kilpparit, kortisolit ja rautavarastot tutkittiin. Ferritiini olikin melko alhainen. Samalla tehtiin muita täydentäviä tutkimuksia, mm. hemoglobiini, fP-transferritiinin rautakyllästeisyys, P-transferritiinireseptori ja CRP. Kortisolikin näytti olevan koholla. Vihdoin voin todeta itelleni, että hitto mä en oo oikeesti ollu laiska tai kuvitellu tätä olotilaa. Mutta labratulokset on vain yks osa tätä kaikkea. Arki on ollu viime kuukaudet hektistä - aivan liian tiukkoja päiviä etenkin mun ajattelutapojen takia. Siihen vielä akuuttia surua ja luopumista päälle. Jarruttelin k