Mikään ei muutu jos mitään ei itse muuta

Mä kipuilin omien tarpeiden kanssa jo monta kuukautta ennen päätöstä. Päätöksen tekeminen oli lopulta yksi isoimmista kipuilun syistä. Mun oli pakko kohdata se tosiasia, ettei kukaan tee päätöksiä mun puolesta. Se olisi ollut tosi helppo vaihtoehto ja sitten olisi vain tyydyttävä siihen, mitä joku muu mun elämän suunnasta päättää. Mutta olisko se vieny mua eteenpäin? Mä en usko, koska mä olisin silloin vain väistäny oman vastuuni. Sanonta "Mikään ei muutu jos mikään ei muutu" pyöri mun päässä. Se tuntui puhuttelevan mua koko ajan. Ja samaan aikaan mä mietin, että sanonnan ajatuksessa on jotain pielessä. Ei se kuitenkaan ole se ajatus, minkä kautta mä löydän vastauksia ja tukea mun omaan tuskailuun. Mä pyörittelin myös usein ajatusta siitä, että "muutosten tuulet puhaltaa" mun elämässä. Mutta tässäkin ajatuksessa on yksi oleellinen virhe. Mä ajattelin koko kevään, että asioiden pitää muuttua, jos mä aion jatkossakin olla työkykyinen. Mitä jos mä vaan nyt odottaisin, että asiat muuttuu, niin muuttuuko ne?

Viimeiset 2,5 vuotta on ollut ajatusten ja tunteiden äärelle pysähtymistä. Mä olen etsinyt kaiken mahdollisen avun ja tuen itseni kuntouttamiseen. Mä olen muokannut ajatusmalleja joustavammiksi. Mä olen kyseenalaistanut mun omia uskomuksia musta itsestäni. Mä olen huomannut itsessäni uusia puolia. Mä olen välillä epäillyt kaikkea itsessäni. Mä olen ollut eksyksissä ja menettänyt luottamuksen omaan osaamiseeni täysin. Mä olen epäillyt kaikkea, mitä mä sanon. Mä olen esittänyt itselleni kysymyksiä ja löytänyt joitain vastauksia. Mä olen ymmärtänyt paljon ja samalla keksinyt uusia kysymyksiä. Lopulta mun elämä on mun käsissä. Mutta se vaatii omaa aktiivisuutta ja itse tekemistä. 

Nyt mä oon löytänyt tavan muotoilla mun ajatusmaailmaa. Mä voin aina tehdä valintoja. Jos joku väittää, ettei hänellä ole vaihtoehtoja, niin mä voin sanoa olevani eri mieltä. Oli tilanne mikä tahansa, aina on vaihtoehtoja. Moni oikeuttaa pahatkin teot ottamatta vastuuta omista valinnoistaan syyttämällä huonoa lapsuutta, vaikeita kotioloja, pahaa oloaan, tietämättömyyttään tai vaikka ilkeää opettajaa. Tässä on se virhe, mistä alussa mainitsin. Ihmisillä on tapana puhua lauseita passiivimuodossa. Ikään kuin asiat vain tapahtuisi itsestään. Näitä on paljon, mutta jokaisella on aina mahdollisuus vaikuttaa asioihin jonkin verran johonkin suuntaan, hyvään ja huonoon. 

Esimerkkejä ajatusmallien muuttamisesta ja vastuun ottamisesta: 

1. Aika parantaa. -> Ei aika paranna, vaan se, että itse alkaa työstää asioita aktiivisesti. Kun minä teen näin, se vaikuttaa näin, vaikka se saattaakin viedä aikaa.

2. Kyllä se siitä vielä iloksi muuttuu. -> Ilo ei vain kävele ovesta sisään, vaan ilo on ihmisissä itsessään. Iloa tuottavat aktiviteetit, asiat, ihmiset, aistimukset jne. täytyy vain kaivaa esille, itse valita ja käyttää niitä arjessaan. Ilo myös tarttuu lähiympäristöön, kun hakeutuu ihmisten lähelle ja ennen kaikkea ilmaisee ja jakaa ilon tunteita avoimesti. On kuitenkin huomattava, että lähiympäristön on itse aktiivisesti myös otettava ilon tunteet vastaan, jotta yhteistä iloa voi kasvattaa. 

3. Mikään ei muutu jos mikään ei muutu. -> Erittäin hyvä esimerkki siitä, kuinka vastuu muutoksesta on helppo ulkoistaa toisaalle. Odottelemalla ja tätä mantraa hokemalla mikään ei todellakaan muutu. Tää on yksinkertaisesti muutettava muotoon Mikään ei muutu jos minä en itse muuta mitään. 

4. Muutosten tuulet puhaltaa. -> Tässä on vähän eri muodossa oikeastaan sama ajatus, kuin edellisessä lauseessa. Muutoksia pitää tehdä ennen kuin muutoksia tapahtuu. 

Tammikuu on perinteisesti suomalaisten muutosten aikaa. Moni tekee ns. uudenvuodenlupauksia. Ne lupaukset on ajatuksellisesti yleensä aika joustamattomia. Esimerkiksi nyt alkaa kesäksi rantakuntoon-kuuri. Nyt alkaa tipaton tammikuu. Nyt se karkinsyönti loppuu. Nyt alkaa terveellinen elämä. Nyt on elämäntapamuutoksen aika. Tänä vuonna musta tulee parempi ihminen. Uskooko joku vielä oikeesti, että yhden illan aikana tehty päätös muuttaa ihmisen joksikin toiseksi, erilaiseksi, paremmaksi? Miltä onkaan näitä lupauksia tehneiden elämäntilanteet näyttänyt kuukauden, puolen vuoden tai vuoden päästä? Pitikö lupaus? Seurasiko pettymys? Eikö se tapahtunutkaan kuin itsestään? Tuliko siitä vain yksi lause, joka seurasi ja vaati jotain, mutta ihminen itse ei sitten lopulta pystynytkään muutokseen? Vai tekiköhän joku heistä ehkä sittenkin konkreettisen suunnitelman ja piti siitä kiinni, kehitteli, arvioi ja toimi sen mukaisesti aktiivisesti koko vuoden? Lupauksen merkityksellisyydellä ihmiselle itselleen on lopulta aika suuri painoarvo sen suhteen, pitääkö se vai ei. Jos tekee lupauksia, kun niin kuuluu tehdä tai kun kaikki muutkin, niin mikä sen aito merkitys on itselle? Tiettyjen asioiden aktiivinen työstäminen vie päämäärään, ei se, että sanoo tekevänsä jotain asioiden eteen. 

Ymmärryksellä on myös iso rooli siinä, että mä olen itse hakenut kuntoutusta itselleni. Ihmisen kannattaa olla realisti. Jos mä en nyt olisi tipahtanut burnoutin mukana pohjalle, se olisi ehkä silti ollut vielä edessä. Mun oli pakko käydä tämä tie, että mä rupean tekemään asioita itseni hyväksi. Kun polttoaine on loppu niin se on loppu. Sitä ei tyhjästä tule. Siitä on maksettava aina joku hinta. Jos mä olisin jättäytynyt pidempien sairaslomien varaan ja siitä jatkanut takasin työelämään samoilla raameilla kuin ennen romahdusta, mikään ei olisi muuttunut. Mä en olisi saanut lisää polttoainetta. Koska mä olen vasta nelikymppinen ja haluan pysyä toimintakuntoisena ja työkykyisenä, mä olen itse hankkiutunut tilanteisiin, joissa mun on ollut pakko muokata omia toimintamalleja ja opetella joustavan ajattelun hyötyjä. Mulla on ollut todella tiukkoja ja rajattuja uskomuksia omasta itsestäni ja osaamisestani. Ja lopulta mä olen päässyt siihen asti, että mä kyseenalaistan niitä jatkuvasti. Se on ollut todella vaikeeta, koska uskomusten kyseenalaistamisen kautta mulle on tullut näkyviin hirveen vaikea kysymys: Kuka hitto mä oikeestaan olen? Ja siitä se oman minän, identiteetin, työminän, työidentiteetin, osaamisen, taitojen, arvojen, tarpeiden, halujen, epätäydellisyyden ja koko mun olemassaolon tutkiminen on alkanut. Kuka mä olen? Kuka on päättänyt sen, millainen mä olen? Miksi mä olen olemassa? Miltä mä haluan mun elämän tuntuvan? 

Itseään ja omaa elämisen tapaa pitää arvostaa sen verran, että opettelee ymmärtämään sisintään ja elämän arvokkuutta. Kun löytää itsestään edes pienen palan kasvun asennetta, sitä kannattaa arvostaa, se kannattaa säilyttää ja sitä kannattaa kasvattaa. Mun olisi hyvin vaikea oppia uusia asioita, jos mä torjuisin joustavamman ajattelun ja myönteisyyden omaa sisäistä puhetta kohtaan. Enkä mä sano, että tää on helppoa. Kaikki tämä, mitä mä olen itse nyt 2,5 vuoden aikana tehnyt, on johtanut siihen, että mä uskalsin ajatella toisin. Mä ymmärsin, että mulla on tosi kapea-alainen ajatus siitä, mikä mun paikka työmaailmassa on. 

Ammatillisesti mulla on todellisuudessa jatkuva tiedonjano ja kyvyt kehittää osaamista. Mä oon ajatellut, ettei mulla oo vaihtoehtoja. Tässä työpaikassa mä nyt oon loppuun asti, vaikka mikä tulisi. Pitkän työstön jälkeen mä huomasin ajattelevani, että miksei. Mä aloin tutkia työpaikkailmotuksia. Mä uskalsin kertoa asiasta muutamalle ihmiselle. Silti oli edelleen vähän se ajatus, että nyt se on niin konkreettista, että joku jo varmasti odottaa, että mä haen muualle töihin ja sillon mun on pakko vaihtaa. Mä työstin taas näitä asioita pitkä aikaa. Mun oli hyödyllistä opetella ajatus, ettei tutkiminen velvoita mua todellisuudessa mihinkään. Se ei ole kiellettyä. Jollain tasolla mä ehkä pelkäsin sitä, miten tämmöinen toiminta vaikuttaa mun omaan uskomukseen siitä, että mä olen aina 100% lojaali työnantajalle. Ikäänkuin mä odottaisin saavani rangaistuksen siitä, että mä ajattelen työpaikan vaihtoa. Samalla mä ymmärsin sen, että mä pelkäsin myös mun lähipiirin reaktioita, jos mä alan puhumaan työpaikan vaihdoksesta ääneen. Mulla on uskomus siitäkin, mitä muut multa odottaa enkä mä halua tuottaa pettymyksiä. Ehkä pahin pelko oli siinä, että mun pitää joskus kertoa mun tiimille, että mä vaihtaisin työpaikkaa. Mulla oli aivan järjettömän hyvä työtiimi. Mä ehkä pelkäsin sitä pettymyksen tunnetta, minkä tiimin hajoaminen mun takia voisi aiheuttaa. Näitä ajatuksia mä taas työstin terapeutin kanssa pitkään. Jos mulla ei olisi ollut kuntoutusta siinä mukana, mä en olisi uskaltanut ottaa sitä enkä seuraavaakaan askelta. 

Mä kävin kevään aikana monissa työhaastattteluissa ja sain huomata, kuinka suuresti mun pitkää kokemusta, jatkuvaa omaehtoista ammatillista kehittämistyötä, ammattitaitoa ja koulutusta arvostetaan. Mä olisin saanut helposti minkä tahansa näistä paikoista. Mä sain selvästi lisää voimia kehuista ja mun usko omiin kykyihin kasvoi. Mä aloin luottaa siihen, ettei mua olekaan tarkoitettu jäämään tähän työpaikkaan yli voimieni, vaan mä voin aina etsiä uusia ammatillisia polkuja. Ennen kesälomaa mä lopulta irtisanouduin ja ylihuomenna mä siirryn uuden työnantajan palvelukseen. Kaiken lisäksi mä olen menossa tekemään samaa työtä, mutta aivan erilaiseen pedagogiseen ympäristöön enkä mä tunne yhtäkään mun tulevista työkavereista millään lailla. Kaikki on uutta. Toki mulle tyypilliseen tapaan mä olen ottanut aiheesta vähän selvää ja käynyt fyysisesti tulevassa työpaikassa kolme kertaa. Kaikkea ei voi jättää arvailujen varaan. Mulla on jännittynyt, mutta luottavainen olo. Ja mikä parasta, mä tunnen taas uudenlaista ammatillista innostusta! 

Mä en oikein pysty enää tunnistamaan itseäni siinä ajassa, kun mä jopa epäilin, ettei mulla ei ole minkäänlaisia ammatillisia taitoja. Siitä ajasta mulla on takana valtavasti aktiivista psyykkis-fyysis-emotionaalista työskentelyä tähän pisteeseen. Mikään ei ole vain tapahtunut, vaan mä olen itse pistänyt tapahtumaan.