Henkilökohtaisesti

Tästä saattaakin tulla pitkä kirjoitus. Nyt on niin paljon ajatuksia mielen päällä. Näillä mietteillä kevättä kohti. Pohdin ja pyörittelen tätä nyt aika yleisellä tasolla. Kuntakymppi kertoo, että varhaiskasvatustyössä koetaan kiirettä ja stressiä. Moni joutuu päivittäinkin arvovalintojen keskelle , koska aika ei yksinkertaisesti riitä isoissa monimuotoisissa ryhmissä luonnollisestikaan kohdata jokaista lasta ihan kaikissa hetkissä läsnäolevana - tai huoltajiakaan aamu- ja iltapäiväkohtaamisissa, koska meillä on aina kuitenkin valvomisvelvoite. Työmaa ei yksinkertaisesti anna periksi sille, että jokainen voisi päivittäin kokea tehneensä lapsen kanssa just sen, mikä kenenkin lapsen tarpeen täyttää. Loppuu työtunnit ja tekijät kesken. Ihanteena tietenkin pidetään ajatusta, että teen sen, mihin riitän ja kykenen ja se on tarpeeksi. Onko tää kuitenkin lähinnä mantra, mitä hoetaan vai sisäinen tunne, mikä oikeasti tukee jaksamista?  Sähköpostit tulvii uusittuja lomakkeita, uusia infoja, ti

  En usko, että kukaan vois vilpittömästi sanoa, että haluaa olla ihan yksin - ilman minkäänlaista vuorovaikutusta kenenkään kanssa. Jokainen meistä tarvii myös kosketusta. Yksin jäävä ihminen ei välttämättä saa minkäänlaisia hellyydenosoituksia ja kärsii siitä.  Toisten kanssa voit olla hyvinkin läheinen, toisten kanssa etääntyminen tapahtuu välillä ihan huomaamattakin. Miks ystävät sitten etääntyy? Ehkä siinä suhteessa ei kommunikoida tai sitten eri suuntiin vetävät asiat alkaa kiinnostamaan. Joskus ystävyys ei kestä toisen muuttoa kauemmaksi tai vakavaa sairastumista. Pikkuhiljaa huomataankin enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä. Voi olla, että jotkut ottaa etäisyyttä ihan tietoisestikin. Syitä voi olla vähintään yhtä paljon kuin on ystävyyssuhteita.    Ihmisellä on sisäsyntyinen kaipuu ja tarve kuulua johonkin ryhmään ja olla osa yhteisöä. Se luo turvaa ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksen. Jo lapsina me kilpaillaan leikkikavereista. Ei kukaan halua jäädä leikin ulkopuolelle. Miltä s

Viimeinen kuukausi on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. On ollut pelkoa, epävarmuutta, surua, ahdistusta, hämmennystä. On ollut myös iloa, innostusta, onnellisuutta ja kiitollisuutta.  Kaikki tää väsyttää. Kun päälle ladotaan vielä oman terveydentilan tutkiminen, tulosten odottelu ja niiden tuomat tunteet sekä huoli läheisistä, on kuorma valmis.  Samalla viikolla olen saanut tiedon läheisen kuolemasta ja uudesta elämästä. Välillä on vaikea ymmärtää, tuleeko kyynel ja vatsan jännittynyt kipristely ilon vai surun takaa.  Onnea on uskollinen ja luotettava tukiverkosto, jonka kanssa voi jakaa ajatukset ja tuntemukset. Ilman sitä olisin varmemmin hajoamispisteessä. Se, että joku oikeesti kuulee mut, on niin tärkeetä, ettei tärkeämpää voi olla.  Jos parikymppiselle mulle olis kerrottu, että jonain päivänä tajuan toisiin ihmisiin tukeutumisen merkityksen, olisin tiuskassut että joopajoo mä pärjään kyllä yksin enkä tarvii apua. Niin mä olin aina selvinnyt. En uskonut pätkääkään siihen, et