Kuulethan mua elämän pyörteissä
Viimeinen kuukausi on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. On ollut pelkoa, epävarmuutta, surua, ahdistusta, hämmennystä. On ollut myös iloa, innostusta, onnellisuutta ja kiitollisuutta.
Kaikki tää väsyttää. Kun päälle ladotaan vielä oman terveydentilan tutkiminen, tulosten odottelu ja niiden tuomat tunteet sekä huoli läheisistä, on kuorma valmis.
Samalla viikolla olen saanut tiedon läheisen kuolemasta ja uudesta elämästä. Välillä on vaikea ymmärtää, tuleeko kyynel ja vatsan jännittynyt kipristely ilon vai surun takaa.
Onnea on uskollinen ja luotettava tukiverkosto, jonka kanssa voi jakaa ajatukset ja tuntemukset. Ilman sitä olisin varmemmin hajoamispisteessä. Se, että joku oikeesti kuulee mut, on niin tärkeetä, ettei tärkeämpää voi olla.
Jos parikymppiselle mulle olis kerrottu, että jonain päivänä tajuan toisiin ihmisiin tukeutumisen merkityksen, olisin tiuskassut että joopajoo mä pärjään kyllä yksin enkä tarvii apua. Niin mä olin aina selvinnyt. En uskonut pätkääkään siihen, että kun jonkun kanssa avautuu tunteiden valtaan, se auttaa oikeasti eteenpäin. En uskonut, että itku on parantavaa. En halunnut puhua mistään intiimistä, niin kun häpeä tai avuttomuus. En kestänyt ajatustakaan "turhasta" itkusta jonkun muun nähden.
Tänä päivänä, kun joku kysyy, miten mä voin ja oikeesti kuuntelee mun vastauksen, oon kiitollinen siitä. Ja tänä päivänä saat varautua siihen, että kerron sen yleensä ihan lausein. Kerron, mitä oikeasti on mun elämässä meneillään. Mä en vastaa amerikkalaisittain "I'm fine." Kun joku osottaa empatiaa mun viestiä kohtaan eikä vesitä mun asiaa omilla tärkeämmillä jutuilla, mä tunnen olevani huomioitu. Kun joku vastaa mun sanomaan tai viestiin, tiedän olevani tärkeä. Kun mä huomaan toisen teon ja sanojen kautta tulleeni ymmärretyksi, mä tunnen lähimmäisenrakkautta ja välittämistä.
Pienimmätkin jutut merkkaa. Mä kyllä huomaan ne, vaikka en heti osaisikaan mainita sitä. Mä oon luonteeltani semmonen, että tarkkailen hyvinkin pieniä yksityiskohtia eleissä, äänenpainossa, ilmeissä, asennoissa, sanoissa, liikkeissä, katseissa, teoissa, hymiöissä, olemuksessa, tunneilmapiirissä. En tarkota ikävällä tavalla kriittisesti, vaan yritän sitä kautta myös saada napattua sun viestin mulle. Haluan myös tietää, mitä sun sanojen takana on, koska sä kiinnostat mua.
Kiitos teille tärkeille tukijoille, ystäville, lähimmäisille, rakkaimmille, myötäeläjille niin hyvässä kuin vähemmän hyvässä. Ootte mun elämän turvasatamia, ankkureita, pelastusliivejä ja peruskallioita. Ilman teitä ajelehtisin aallokossa vailla suuntaa, törmäillen kiviin ja etsien suojaa.
Kattelin tässä yhtä lempparisarjaani, Casualtya. Just nyt ajankohtainen teema on luopuminen, kuolema, hautajaiset ja suru. Kuinkas sattuikaan! Arvatkaapa, nousiko tunteet pintaan...? 😥💕
Kommentit
Lähetä kommentti