Henkilökohtaisesti

 Joskus sitä miettii, että mitä hittoa mä oikein oon tekemässä. Sitten asiat kuitenkin lutviutuu ja tasottuu. Tai ainakin mä oon olettanut niin. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että käyn isompaa ammatillista ja identiteettikriisiä läpi.  Mulla on takana 3 kuukautta töitä kevennettynä niin, että teen 3 päivää töitä ja sitte saan huilailla 4 päivää peräjälkeen. Tää on toiminu mulle tosi hyvin. Pelottaa ajatuskin siitä, että 1,5 kuukauden päästä mulla alkais taas täydet työviikot. Ainoo positiivinen asia, mitä siitä keksin on, että ei enää tartte niin paljoo miettiä, saanko laskut maksettua. Toisinaan myös syyllisyys nostaa päätään, kun työkaverit kuitenkin painaa täyttä viikkoa tasan samassa työssä. Silloin auttaa, kun ajattelen, että minä oon itse hakenut apua, kun se romahdus tuli. Nyt otan tukitoimista kaiken hyödyn irti.  Mulla on jo jonkun aikaa ollu semmonen olo, että oon vähän ehkä luisunut taakse päin. Tarkotan sillä, että palautumisessa on tullut muutoksia taas huonompaan suuntaan.

Tästä saattaakin tulla pitkä kirjoitus. Nyt on niin paljon ajatuksia mielen päällä. Näillä mietteillä kevättä kohti. Pohdin ja pyörittelen tätä nyt aika yleisellä tasolla. Kuntakymppi kertoo, että varhaiskasvatustyössä koetaan kiirettä ja stressiä. Moni joutuu päivittäinkin arvovalintojen keskelle , koska aika ei yksinkertaisesti riitä isoissa monimuotoisissa ryhmissä luonnollisestikaan kohdata jokaista lasta ihan kaikissa hetkissä läsnäolevana - tai huoltajiakaan aamu- ja iltapäiväkohtaamisissa, koska meillä on aina kuitenkin valvomisvelvoite. Työmaa ei yksinkertaisesti anna periksi sille, että jokainen voisi päivittäin kokea tehneensä lapsen kanssa just sen, mikä kenenkin lapsen tarpeen täyttää. Loppuu työtunnit ja tekijät kesken. Ihanteena tietenkin pidetään ajatusta, että teen sen, mihin riitän ja kykenen ja se on tarpeeksi. Onko tää kuitenkin lähinnä mantra, mitä hoetaan vai sisäinen tunne, mikä oikeasti tukee jaksamista?  Sähköpostit tulvii uusittuja lomakkeita, uusia infoja, ti

Tänään mulle tuli eteen yllättävä ja vakava tilanne. Vähän myöhemmin sen jälkeen tuli aika kova jälkishokki. Oon tällä hetkellä tavallista herkempi kaikelle yllättävälle ja ns. tylsästä poikkeavalle, koska omat voimavarat on kortilla.  Herätessäni mä mietin, että nyt kun oon viimein taas vähän päässyt lukemisen makuun, käyn hakemassa sohvanurkkaan jalkavalaisimen Ikeasta. Olis motivoivampaa lukea hyvässä valossa. Kuten kuvioon kuuluu, mä en millään meinannut päästä ulos ovesta. Yritin aamupalan jälkeen valmistautua, mutta ei. Meni pari tuntia ennen kuin tuli se, että nyt tai ei ollenkaan! Päällimmäisenä oli ajatus omasta saamattomuudesta. Siihen on syy, mutta silti. Välillä mun on tosi vaikee hyväksyä, ettei toimintakyky ja aloitteellisuus oo nyt huippuluokkaa.  Mä lähdin siis ostamaan lukuvaloa, mutta niinhän siinä käy, kun on Ikeassa, että kärryyn kerääntyy vähän jotain muutakin matkan varrelta käteen tarttuvaa. Vähän nauratti - tyypillinen Ikea-reissu. Ja taas 2 uutta sohvatyynynpää