Pohdintoja väkivaltaisesta sisällöstä mediassa ja elämässä
Mä hämmennyn siitä, etten mä oikein tunne mitään järisyttävää, jos mä nään kuvia tuntemattomista kuolleista tai haavottuneista ihmisistä. Tietenkin sellaset kuvat on järkyttäviä. Niin me ajatellaan ja sanotaan. Silti mulla on olo, että siinä kuuluis tuntea jotain ihan hirvittävää. Ajatus nähdä haavoittuneiden ja kuolleiden kuvia ei mua häiritse. Enemmän mua järkyttää se, mitä niiden taustalla on. Kun mun kihlattu kuoli, mä halusin mennä vielä viimeisen kerran katsomaan häntä oikeustieteellisen patologian laitokselle. Kun mun mummi kuoli, mulle annettiin vielä mahdollisuus nähdä hänet kuolleena sairaalan kappelissa. Tottakai mä menin katsomaan. Kun mun isä kuoli, mä halusin ehdottomasti nähdä hänet vielä arkussa ennen siunaustilaisuutta. Siinä mä jotenkin ymmärsin konkreettisesti, että se ihminen todella on kuollut, hengetön, eloton, eikä se nouse tosta enää. Mä myös ymmärsin, kuinka pahasti ihminen voi mennä rikki onnettomuuksissa. Mä oon ottanut kuvan mun isästä ja mummista kuolleena.