Pohdintoja väkivaltaisesta sisällöstä mediassa ja elämässä

Mä hämmennyn siitä, etten mä oikein tunne mitään järisyttävää, jos mä nään kuvia tuntemattomista kuolleista tai haavottuneista ihmisistä. Tietenkin sellaset kuvat on järkyttäviä. Niin me ajatellaan ja sanotaan. Silti mulla on olo, että siinä kuuluis tuntea jotain ihan hirvittävää. Ajatus nähdä haavoittuneiden ja kuolleiden kuvia ei mua häiritse. Enemmän mua järkyttää se, mitä niiden taustalla on.

Kun mun kihlattu kuoli, mä halusin mennä vielä viimeisen kerran katsomaan häntä oikeustieteellisen patologian laitokselle. Kun mun mummi kuoli, mulle annettiin vielä mahdollisuus nähdä hänet kuolleena sairaalan kappelissa. Tottakai mä menin katsomaan. Kun mun isä kuoli, mä halusin ehdottomasti nähdä hänet vielä arkussa ennen siunaustilaisuutta. Siinä mä jotenkin ymmärsin konkreettisesti, että se ihminen todella on kuollut, hengetön, eloton, eikä se nouse tosta enää. Mä myös ymmärsin, kuinka pahasti ihminen voi mennä rikki onnettomuuksissa. Mä oon ottanut kuvan mun isästä ja mummista kuolleena. Musta tuntu siltä, että siihen tilanteeseen pitää vielä joku päivä palata. Mä haluan nähdä, miltä kuolema oikeessa elämässä näyttää versus sarjat ja leffat. Mä haluun ymmärtää. Mun piti saada aivot synkattua tapahtumien kanssa. Mulle tapahtu varmaan se mä en usko ennen ku mä nään ite-tilanne.

En mä halua, että kukaan kärsii, mutta jotenkin mä oon ehkä kyynistyny ihmisten suhteen. Pahasti. Ihmiset, pääasiassa aikuiset, aiheuttaa niin paljon pahaa toisilleen ja ympäristölleen, ettei mua oikein mikään enää ihmetytä. Miksi ihmiset ei ajattele? Miksi ihmiset ei ajattele pidemmälle? Miksi ihmiset ratkaisee asioita jopa tappamalla? Mitä toisen elollisen satuttaminen oikeestaan ratkasee? 

Onnettomuudet onkin eri asia. Niille ei tietenkään aina voi mitään, mutta silti mä helposti sorrun ajattelemaan, että mitäs meni tonne ja miksei voinu totella sääntöjä ja miten ei muka osannu ennakoida tommosta, ja mitäs luotti tuntemattomiin jne. Olisko pitäny sitä ja tätä...niin. 

Jos vasta kortin saanut ajaa ylinopeutta ja/tai päihteissä ja joutuu sen takia vakavaan kolariin, syyllistävä minä nousee ja osoittaa heti yhteiskuntaa. Mä keksin heti monta asiaa, mitkä pitäisi tehdä Suomessa toisin ja mikä mättää, kun näitä tapahtuu. Miksi ihmeessä vielä pohditaan ajokortti-iän alentamista? Tän syyllisyyksien löytämisen ja moralisoinnin taakse jää helposti kuskin kohtalo. Mä en ikään kuin kohtaa sitä ollenkaan. Jos mä käyn onnettomuuspaikalla, sillon mä tunnen surua, mutta myös kiukkua.  Kyllä mua näiden nuorten kohtalot liikuttaa. Silti mussa puhkuu aggressio yhteiskunnan typeriä päätöksiä kohtaan. Miksi tämmöseen annetaan mahdollisuus?

Jos ihmiset tappelee keskenään, he voi valita, käyttääkö aseenaan sanoja, eleitä, äänenpainoja, veitsiä, pyssyjä, rikkinäisiä lasipulloja, nyrkkejä, jalkoja. Jos ylivoimainen vastus käy heikomman kimppuun väkivallalla, pakeneminen ja piiloutuminen on lähes ainoa mahdollisuus selviytyä. Läheskään aina se ei onnistu. Ihmisiä hakataan, raiskataan, tapetaan. Joskus uhri on vain impulssien viemänä sattumanvaraisesti valikoituva kohde. 

Jos mä kuulen, että koululainen on jäänyt auton alle kuolettavasti, tietenkin se tuntuu aina todella pahalta. Silloin mussa tapahtuu enemmän, kun uhri on lapsi ja loukkaantumisen tai kuoleman syy aikuinen. Jos kyseessä on tuntemattomien aikuisten välinen tilanne, tunne on selvästi laimeempi. Enemmän nousee ajatuksia syyttelevään suuntaan kumpaakin kohtaan. 

Toisin on, jos mä nään eläimestä vastaavia kuvia. Se voi olla, että mä näen tai kuulen todellisesta elämästä tai elokuvasta tilanteen  joka johtaa eläimen pienimpäänkin kärsimykseen, niin mä ahdistun heti. Välittömästi mä tunnen liikahduksia mun sisällä. Yleensä hirvittävää surua, tuskaa, vihaa, pelkoa. Kuvat ahdistaa mua niin paljon, että mä välttelen sellasia viimeseen asti. Jos mä nään näitä silti jossain, ne jää mun mieleen pyörimään ja mä en voi lakata miettimästä, millä tavalla niille on aiheutettu tuskaa ja kipua, miten ne on ollut avuttomia, yksinäisiä, peloissaan. Mä vaan mietin, minkälainen hirviö pitää ihmisen olla, jos se on syypää eläimen tuskaan. Mä oon todella usein kadulla kulkiessa miettinyt, että onneks mä en oo tänäänkään kohdannut loukkaantunutta eläintä. Se tekis liian pahaa enkä mä tiedä, osaisinko tehdä yhtään mitään. Avuttomuus on pahinta silloin kun tarvitsis olla kykenevä auttamaan nopeesti. Jos eläin kuolis avustakin huolimatta, syyttäisin siitä itseäni varmaan loppuelämäni. Itse asiassa näin on jo käynyt mun omalle kissalle ja se tuska oli ja on aivan hirveää! 

Jos elokuvassa palaa talo, mä mietin vaan sitä, miten sille koiralle/kissalle/marsulle/papukaijalle kävi. Jos mä sattumalta näen ohjelman, jossa eläimellä on hätä, mun on pakko nähdä se loppuun. Oli lopullinen kohtalo mikä tahansa. Mun pitää saada iloita sen selviytymisestä tai surra sen kuolema. Tilanne ei saa jäädä kesken. 

Mun ihmisviha kasvaa, kun mä saan tietää ihmisten raakuuksista eläimiä kohtaan. Enkä mä tietenkään vihaa kaikkia ihmisiä, mutta mä kuitenkin mietin, että loppu peleissä valta on ihmisellä ja ihminen kyllä voi valita hyvät teot ennen pahoja, jos vaan tahtotilaa on. Ikävä kyllä moni, lapsetkin, valitsee pahan ja potkii siilejä, hakkaa koiria, ampuu kissoja ilmakiväärillä, tukehduttaa ja kivittää lintuja. Jokaisella on vaihtoehto, mutta jostain käsittämättömästä syystä kaikki ihmiset ei taida tuntea empatiaa eikä syyllisyyttä. Liian moni ihminen toimii moraalisesti ja eettisesti väärin. 

Ihmisen pahuus näkyy siinäkin, kun eläin hyökkää. Mitä käy, jos omistaja pahoinpitelee ja kaltoinkohtelee koiraansa vuosia ja koira lopulta puree? Noh, koira lopetetaan. Ihminen jatkaa elämäänsä ja pahimmillaan ottaa uuden koiran ja sama jatkuu. Jotkut eläintenomistajat luulee kouluttamisen olevan hakkaamista, potkimista, sylkemistä päin, retuuttamista. Jos ihmisiä koulutettais väkivallalla, siihen puututtaisiin aika nopeasti. Ja mitä koulutettava eläin oppii? No se oppii pelkäämään. Mitä pelkäävä eläin tekee? Puolustautuu.

Mulla ei ole tähän nyt liittää tieteellistä faktaa, mutta mä en usko, että yksikään eläin satuttaisi syyttä ihmistä. Hakattu koira pelkää ja yrittää puolustautua niillä keinoin, mitä sillä on. Eläin saattaa olla sairas tai loukkaantunut ja hengenpitimikseen puolustautuu aggressiivisesti. Eläimellä saattaa olla poikaset lähellä suojeltavana. Kyllä hanhi lähtee perään, jos menet liian lähelle hänen arvokkaimpiaan, koska se ei tiedä, mitkä ihmisen aikeet on. Kissa melko varmasti on varoittanut eri tavoin ennen raapaisua ja jos et kunnioita sitä, saat naarmuja käteen, ehkä kasvoillekin. 

Eläinten väliset kahinat tuntuu musta luonnolliselta, mutta en mä halua nähdä väkivaltasia alfaurosten tappeluita silti. Jos ihminen ampuu ohjelmassa leijonan, mua raivostuttaa. Jos leijona metsästää luonto-ohjelmassa gasellin, sen näkeminen tekee pahaa, mutta musta se kuuluu eläinten maailmaan. Molemmat tappaa egoistisista syistä. Ihminen ulkoisesta, leijona sisäisestä tarpeesta. Ihminen hakee statusta, leijona elantoa. 

Mitä tää kaikki kertoo musta? Miksi mua koskettaa enemmän eläinten kuin ihmisten raa-at kohtalot? Nimenomaan ne, joissa ihminen vaikuttaa kielteisesti eläimen elämään. Onko mussakin lopulta joku vika? Sen mä ite vielä käsitän, että mun läheisille ja yleisesti pienille lapsille sattuneet asiat järkyttää mua, mutta jos tuntematon aikuinen ihminen pahoinpidellään, mussa nousee enemmän syyttelevät äänet. Miksi mun inhimilliset, empatisoivat tunteet ei läiky tasavertaisesti heidän puolelle? Mikä mun eettisessä ajattelussa on siinä kohtaa pielessä? 

Jos lapsi pahoinpitelee eläintä, mä pidän vastuullisenä enemmän lapsen lähiympäristön aikuisia kuin lasta. Jos lapsi on 4-vuotias, mun kielteiset tunteet on laimeemmat kuin jos lapsi onkin 10-vuotias, puhumattakaan teinistä. 

Monesti mä luen ihmisten kommentteja uutisiin, joissa kirjoitetaan väkivallan teoista tai omaisuuden tuhoamisesta. Tosi monen mielestä paha olo näkyy nyt näissä uutisissa. Ihan varmasti tottakin, mutta mä en enää oikein jaksa hyväksyä, että nykyään kaikki on ikään kuin oikeutettua, koska on niin paha olla. Ajatellaanko täälä todella niin, että yhteiskunta voi huonosti ja siksi yläasteikäisetkin polttaa roskiksia ja voi vaikka tappaa ja aikuiset heittää kissanpennut sujetussa säkissä tien penkkaan? 

Tämä nyt on vaan mun mielipide, mutta kyllä pahoinvoiva ihminen pystyy myös isoissa määrin päättämään teoistaan. Jos paha olo johtaisi automaattisesti pahan tekoon, meillä olis tosi kamala maailma. Ei pahan olon taakse yksinkertaisesti voi heittää kaikkia ihmisten huonoja tekoja. 

Aihe varmaan herättää kysymyksiä ja keskustelua. Saa kommentoida. Mä tiedän, että mä oon aika kärkäs tekstissä, mutta on mulla myös ne harmaat alueet sielä rivien välissä. 

Rauhallista syksyä 🧡