Henkilökohtaisesti

Mua on mietityttänyt pitkään asia, mikä ei tunnu kiinnostavan ketään. Ainakaan siihen ei tunnu tulevan parannuksia. Asiasta ei juuri puhuta julkisesti. Kaupungin päiväkotien systeemissä on iso ongelma. Kun päiväkodin moniosaaja (hoitaa keittiötyön, tiskit, avustaa ryhmien toiminnoissa, pyykkihuolto jne) sairastuu tai lomailee, keittiöön pistetään lastenhoitaja tai varhaiskasvatuksen opettaja. Kaikilla päiväkodeilla ei ole ulkopuolista yritystä (kuten Espoo Catering) hoitamassa keittiötehtäviä. Näin etenkin pienissä yksiköissä. Moniosaaja on päiväkodille kullanarvoinen työntekijä. Samoin kuin oli päiväkotiapulaiset, joita taloissa kipeästi kaivataan.  Moniosaajan tehtäviin kuuluu mm. tilata päiväkodin lapsille ja henkilöstölle ruoat, hän jakaa ruoan ryhmiin, tiskaa, auttaa ruokailu- ja pukemistilanteissa, pitää keittiön kunnossa, hän hoitaa päiväkodin pyykkihuoltoa ja tekee muita avustavia tehtäviä. Pienissä taloissa hänestä tulee tuttu ja turvallinen ihminen lapsille ja myös varhaiskas

Tänä keväänä olen vasta kahdesti tehnyt lyhyen pyörälenkin, vapaa-ajalla siis. Kun ottaa pyörän vapaapäivänä ajoon, sen voi tehdä milloin vain parhaiten itselle sopii ja silloin pyöräilykin tuntuu kevyeltä. Keväiset ilmat houkuttelee ottamaan pyörän käyttöön myös arkena. Ihanneminäni kohottaa kuntoaan ja huolehtii terveydestään ajamalla työmatkat pyörällä - ihan niin kuin ennen vanhaan, silloin nuorena ja reippaana. Työmatkapyöräilyssä inhottavaa on aikataulu ja tuntuu kurjalta mennä puuskuttaen hikisenä töihin. Mukaan on pakattava eväiden lisäksi vaihtovaatetta. Reppukin siis painaa paljon. Aikaa on varattava enemmän, jotta ennen työvuoron alkua ehtii rauhassa siistiytyä ja tasata hengitystä. Onhan niitä selityksiä, joilla itselleen tekee selväksi, että ei kannata. Kyllä se liikkuminen bussilla on kuitenkin aika helppoa, vaikka matka onkin kohtuu lyhyt. Eilen olin järkkymätön ja päätin, että tänään jaksan polkea pyörällä töihin. Jaksoin! Se oli vain pieni esimerkki arjen mukavuusalu

Perjantai-ilta. Loman jälkeen eka työviikko takana. Jotenkin tuntuu erilaiselta. Ihan kun jotain puuttuisi. On jotenkin kevyehkö olo. En olekaan tavallisen perjantain tapaan rättiväsynyt! Mitä ihmettä? Tyypillinen perjantai-ilta on aivan jotain muuta kuin tänään on ollut. Tavallisesti kotimatkalla jalat, selkä, kädet, niska ja pää tuntuu painavan triplasti sen verran, mitä ne todellisuudessa painaa. Mieli on täynnä ailahtelevia tunteita ja ajatukset risteilee työpäivien asioissa. Muistinko...jätinkö... laitoinko...ei hitto... ainiin...sekin vielä...voi ei...ärsyttävää kun...olis pitänyt...  Kotimatka töistä kestää n. 25 minuuttia. Kuljen sen osittain bussilla ja osittain kävellen. Useimmiten en ehdi haluamaani bussiin, vaan odotan seuraavaa puoli tuntia tai menen kahdella bussilla. Siitä saa taas lisää aihetta kiroiluun. Ja aikaa ajatella, tuntea ja sisäisesti jopa itkeä. Kotiin päästyäni olen kiukkuinen, nälkäinen, janoinen ja aina on kiire vessaan. Ajatukset on puoliksi työasiois

Edelliseen blogitekstiini viitaten... Siitä ehkä jollain tasolla huokuu väsymys, näkymättömyys, epätoivo ja sisäiset arvotaistelun arvet. Koen tätä usein varhaiskasvatuksen lastenhoitajana. En ole kertaakaan lähes 14-vuotisen vaka-urani aikana kokenut niin suurta sisäistä myllytystä kuin viimeisen 2 vuoden aikana. Kaikki paine, mitä meihin tässä työssä kohdistetaan, on kasvanut jättimäiseksi mustaksi möykyksi, joka ahdistaa ja tuo painajaisia, joissa en selviä tavallisista työtehtävistäni.  Nyt olen vihdoin henkisesti jalka pienesti ovenraossa. Mietin vaihtoehtoja ja varovasti suunnittelen seuraavaa hiiren askelta pois tästä kuviosta. Uskallanko? Se ei ole yksinkertaista, koska tätä työtä tehdään niin ammatillisen pätevyyden, kokemuksen kuin tunteidenkin tasolla. Yksi pienen pieni askel kauemmaksi, kaksi takaisin jne. Ja takaisin päin vetää joka kerta ne pienet ja suuret hetket sen pääasian eli lapsen kanssa. Ei mikään muu. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tää

Tässä on nyt vuosia kuunneltu joka ikisen hallituksen puheita sopeuttamisesta, uudistamisesta, uudelleen järjestelemisestä, tehostamisesta, keskittämisestä ja mitä muita synonyymejä onkin säästöille ja kurjistamiselle keksitty. Sopeuttaminen on kiva sana. Sitä ei ihan täysin voi sanoa negatiivissävytteiseksi ja on tarpeeksi epämääräinen myös positiiviseksi toimeksi. Nyt kun on kokeiltu laajasti hallituksen edistämää sopeuttamista, voidaan tavoitella myös työväestön harjoittamia sopeuttamistoimia. Otan esimerkiksi oman työni varhaiskasvatuksen lastenhoitajana. Tarinat on fiktiivisiä ja silti tosia. Espoon kaupungin sivuille on tullut uunituore varhaiskasvatussuunnitelma 2019 . Lyhyesti käytän sanaa vasu19. Olen ehtinyt sitä puoleen väliin lukea - sairaslomalla. Sehän on opus, joka ohjaa varhaiskasvatuksen toimintaa. Tämä teos on jokaisen luettava. Siinä riittää tekemistä. Ei toivoakaan, että sen ehtii työaikana tehdä. Tässä tullaankin ensimmäiseen sopeuttamistoimeen: luetaan vain otsi