Positiivisuutta töihinpaluuseen

Perjantai-ilta. Loman jälkeen eka työviikko takana. Jotenkin tuntuu erilaiselta. Ihan kun jotain puuttuisi. On jotenkin kevyehkö olo. En olekaan tavallisen perjantain tapaan rättiväsynyt! Mitä ihmettä?

Tyypillinen perjantai-ilta on aivan jotain muuta kuin tänään on ollut. Tavallisesti kotimatkalla jalat, selkä, kädet, niska ja pää tuntuu painavan triplasti sen verran, mitä ne todellisuudessa painaa. Mieli on täynnä ailahtelevia tunteita ja ajatukset risteilee työpäivien asioissa. Muistinko...jätinkö... laitoinko...ei hitto... ainiin...sekin vielä...voi ei...ärsyttävää kun...olis pitänyt...  Kotimatka töistä kestää n. 25 minuuttia. Kuljen sen osittain bussilla ja osittain kävellen. Useimmiten en ehdi haluamaani bussiin, vaan odotan seuraavaa puoli tuntia tai menen kahdella bussilla. Siitä saa taas lisää aihetta kiroiluun. Ja aikaa ajatella, tuntea ja sisäisesti jopa itkeä.

Kotiin päästyäni olen kiukkuinen, nälkäinen, janoinen ja aina on kiire vessaan. Ajatukset on puoliksi työasioissa, puoliksi tulevissa kotiaskareissa. Kaikki ärsyttää enkä varmasti halua lähteä kauppaan, siivota tai nähdä ihmisiä. Puhumattakaan vastuun ottamisesta minkään asian suhteen. Olen väsynyt ja tiedän kokemuksesta, että jos istahdan sohvalle, se on nukkumatin aika. Sen jälkeen onkin vaikea mennä oikeasti illalla nukkumaan, joka taas heijastuu aamun heräämisaikaan. Useimmiten niin kuitenkin käy. Tuijotan telkkaria tajuamatta yhtään, mitä katson sieltä, kunnes nukun työpäivän jälkeiset päiväunet sohvalla. Aivot ei jaksa vastaanottaa mitään. On vain valkoista kohinaa.

Tänään kaikki oli erilaista. Se alkoi jo työpaikalla. Paljon naurua... Oli mukava ja kepeä tunnelma. Niin aikuisten kesken kuin lastenkin kanssa. Missään kohtaa ei tuntunut kiirettä eikä päätä kiristellyt. Nautin täysillä työnteosta ja lasten kanssa puuhailusta. Sain olla tänään "tohtoli Talu". Sain hienot punaiset muovirillit päähän ja stetoskoopin käteen. Minua myös lääkittiin ja laastareita tuli joka paikkaan. Yhdessä me tutkittiin matolle ilmestyneitä "polmestalin jälkiä" ja mentiin nukkumaan majoihin. Sohvapatjoista syntyi naururemakan täyteinen leikki. Patjoille oli hauskaa kaatuilla ja sen jälkeen nauruhepulit. Posket punaisina ja naurukyynelet silmissä hoettiin "voi hellanjestas!". Joku keksi mennä piiloon ja kurkistaa sieltä. Ja kun kurkistin takaisin, syntyi taas nauruhepuleita. Välillä laulettiin, potkittiin palloa ja keinuttiin. Kertakaikkiaan ihanaa hassuttelua ja yhdessäoloa.

Ruokailutilanteet oli mukavia, rauhallisia ja niihin sisältyi jutustelua. Joku yllätti myös maistamalla jotain tavallisesti karsastamaansa ja pyysi sitä monta kertaa lisää. Taas iloittiin, kun opittiin jotain uutta. Sehän olikin hyvää ja kannattipa maistaa. Meillä opetellaan myös kauniita sanoja, kuten saisinko, ole hyvä, kiitos. Aina sitä ei heti muista, miten maitoa saikaan lisää, mutta silloin mietitään yhdessä niitä kauniita sanoja. "Mä haluun maitoo. Eikun miten sanon.. ". Lapsi miettii. "Saisinko maitoa?". Tästä seuraa tietenkin kehuja ja iso hymy aikuisella sekä lapsella. Ja uusi mukillinen maitoa. Ei ollut kiire.

Ulkovaatteiden pukeminen ja riisuminen.. ne on joskus todella hikisiä paikkoja. Mutta tänään oli eteisessäkin kaikilla mukavaa. Vaatteet sujahti päälle omien taitojen mukaan itse ja autettuna. Oli yritystä ja erehdystä. Mutta ei tullut hiki. Ehdittiin opetella sanoja, kuten käsi, hattu, kengät, haalari, lenksut, sukkalukko jne. Kyseessä on siis ihan pienet taaperot. Ulos ja sisään päästiin iloisella mielellä. Ei ollut kiire.

Oma fiilis oli töistä lähtiessä, että ihan jees viikko. Aamuherätyksiin toki joutuu vielä totuttelemaan loman jälkeen. Mutta kyllä tämä viikko oli kaikinpuolin mukava ja piristävää vaihtelua varhaiskasvatustyön stressaavalle arjelle. Tällä viikolla olen ehtinyt huomaamaan asioita, joihin ei useinkaan resurssit riitä. Tällä viikolla on ollut enemmän yksilöllistä huomiointia ja läsnäolon hetkiä kuin pitkään aikaan. Tämä oli kaikinpuolin sellainen viikko, joka antaa syyn tehdä tätä työtä. Tämä viikko toi taas mieleen sen, mikä on parasta lapselle. Tämän viikon voimin jaksan jatkaa työolojen puolesta taistelua. Tällaisella viikolla lapsen etu on realistisesti helppo huomioida. Tällä viikolla varhaiskasvatusopettajan oli oikeasti helppo irtautua välillä ryhmästä tekemään hänelle kuuluvia tärkeitä töitä.

Työpäivän jälkeen jaksoin tänään vielä siivota kodin, pestä pyykkiä, vaihtaa lakanat, leikittää kissoja ja olo oli silti kevyt. Tänään en nukahtanut sohvalle.

Niin, se syy tähän hyvään oloon on tietenkin se, että meillä oli tällä viikolla 8 lasta ja 3 kasvattajaa. Suhdeluvut todellakin kunnossa. Varhaiskasvatusalan lastenhoitajana sanon, että työhyvinvointi, henkilöstön jaksaminen ja varhaiskasvatuksen laatu on maksimissaan, kun 1-3 - vuotiaiden ryhmäkoko on oikeasti kunnossa.

Näin sen pitäisi olla! Mukavaa tammikuuta 🙏