Henkilökohtaisesti

Tänään on viimein se päivä, kun Misu otti ison askelen ja rohkaistui tulemaan sohvakaveriksi nukkumaan mun jalkojen viereen. Tää on niin isoa, etten voi olla hehkuttamatta! Sen tunteen ymmärtää vain, jos on elänyt pitkään hyvin aran, varovaisen ja luottamuspulmaisen kissan kanssa. Kerronpa vähän taustaa. Misu on pelastettu kissapopulaatiosta ja muutti meille ensikodista Kotkasta heinäkuussa 2018. Kotkassa Misua tutustutti sisäkissan elämään ihana Karoliina. Hänelle on tärkeää auttaa näitä ei-kenenkään kissoja ja teki siinä hyvää työtä. Ensikotina toimiminen on yksi erityisen tärkeä osa kissojen pelastustoimintaa ja näistä vapaaehtoisista kodeista on monilla alueilla pulaa. Kisu ry:n kautta toiminta on valvottua ja organisoitua ja iso kiitos kuuluu näille vapaaehtoisille ensikodeille, jotka auttavat kissoja uuteen elämään. Mukana toiminnassa on myös eläinlääkäreitä. Jokainen yhdistyksen pelastama kissa tarkastetaan eläinlääkärillä. Kissat sirutetaan, rokotetaan, leikkautetaan ja tietyst

Tänään oli kova päivä. Ei yhtä kova kun eilen, mutta jatkoa kovuudelle. Ihminen on kummallinen otus, kun haluaa välttämättä tuntea tuskaa. Milloin mistäkin syystä. Ja erilaisin seurauksin. No mulla tämä pitkään kytenyt ajatus kirjoittelemisesta alkoi nyt konkreettisesti, kun tunsin, että se tekee hyvää monessa tilanteessa. Eilen siis oli se välttämätön edessä, kun marsu-vanhus ei saanut enää edes takajalkojaan liikkumaan, marsu ei saanut itseään eteenpäin. Säikähdin todella, mutta samassa tajusin, että nyt on viimeistään varattava aika eläinlääkäriin. En voisi katsoa toisen riutumista yhtään pidempään. Päässä jyskyttti ja vatsassa velloi - oli pelko pikkuisen menettämisestä ja toisaalta jos en tee mitään, kärsimyksen seuraamisesta. Kumpikin satutti minua. Mutta nyt pikkuisen elämänlaatu meni omien tunteidenkin yli. Kun aika oli varattu, sylittelin rakasta ja itkin. Kun ajoimme eläinlääkäriin, pidin marsua laatikossa sylissäni, annoin viimeiset apilat matkaevääksi ja itkin. Kun odot