Paluu työelämään pitkän sairasloman jälkeen

Maanantain ja tiistain välinen yö meni yllättävän kivuttomasti. Nukuin hyvin, vaikka heräilinkin pari kertaa aamuyöstä ja hikoilin. Unessa vilahteli tuttuja lapsia työmaalta. Noustessa herätyskellon ääniin väsytti paljon. Olin kuitenkin ihan hyvällä mielellä. Odotin jo jännityksen ja innostuksen sekaisin tuntein töihin lähtöä. Mun suurin turva tuli ajatuksesta, että teen töitä vain 3 peräkkäistä päivää viikossa. Kyllä mä siihen pystyn. Tai jos se tuntuu liialta, mulle on annettu lupa myös ehdottaa toisenlaista järjestelyä. Se, että mä tunnen mun tiimikaverit ja asiakkaat, helpottaa töihinpaluuta. Oon ollu melko avoin työpaikan suuntaan tilanteesta, joka on myös helpottanut ajatusta töihinpaluusta. 

Mulla on tukena työterveys. Työterveyshoitaja ja kaksi lääkäriä on mukana puhelinaikojen, seurantakäyntien ja -palaverin kautta. Otin myös ensimmäisen pieleen menneen lääkekokeilun jälkeen testiin toisen lääkkeen, joka on sopinut mulle paremmin. Mä oon nyt käyttänyt Citalopramia kuukauden verran ja tuntuu, että mielialaan se on alkanut vaikuttaa positiivisesti. Ikävin puoli on suolisto-oireiden jatkuminen. Kropan koko systeemi meni sekasin jo ekasta lääkekokeilusta ja edelleen se jatkuu. Toistaiseksi annosta ei nosteta sen takia. 

Väsymys on kuitenkin asia, johon lääkkeet ei auta. Se puskee edelleen kovana alta. En pysty palautumaan kovin nopeesti ja tarviin enemmän lepoa toimintapäivien jälkeen. Väsyn nopeesti eikä sillä ole väliä, onko aktiviteetit ollut rauhallista rupattelua vai hektisempää tekemistä tai positiivista rentoilua vai paneutumista vaativaa ja kuormittavaa. Nyt ekan viikon jälkeen tunnen, että niin mieli kuin kroppakin on joutunut haastamaan itteään eri tavalla kuin sairasloman aikana. 

Työpäivät on mennyt kivasti ja on ollut tosi ilahduttavaa kokea ja kuulla, että mua on kaivanneet niin lapset, työkaverit kuin vanhemmatkin. Olin kuitenkin 5 kuukautta poissa ja sellanen aika on ihan käsittämättömän pitkä 2-3-vuotiaille lapsille. Silti olin heidän mielissään pysynyt. Lapset oli kotonakin puhunut musta. Tunsin ja näin, että mulla on merkitystä ja oon tärkee niinkin pienille ihmisille. Tämmöset asiat koen arvokkaiksi toipumisen tiellä. Se on jollain tavalla mun työn ydin. En ajattele että mä vaan kasvatan ja hoidan. Mä haluan antaa ja saada merkityksellisyyden tunteita ja kokemuksia. Mä haluan kasvaa yhdessä näiden pienten ihmisalkujen kanssa. 

Tiistaina olin työpäivän jälkeen väsynyt. Mulle tuli tosi herkästi ärtymyksen tunteita. Samalla olin tyytyväinen. Halusin nukkumaan jo puol seitsemältä illalla, mutta olin päättänyt odottaa jätskiautoa. Jospa kerrankin kerkeisin. Lopulta auto tuli yli tunnin myöhässä. Mä ehdin jo autoon soittaa ja laittaa palautetta kyseiselle firmalle. Olin tosi kiukkunen. Pieni asia, mutta väsyneenä se tuntu tosi isolta. Onneks jätskit lopulta tuli. Arvatkaapa vaan, söinkö iltapalaksi jätskin ennen sänkyyn menoa.. ;)

Unet on ollut tosi vilkkaita nää päivät tässä siirtymävaiheessa. Niissä mä oon kokenu paljon outoja ja pelottavia asioita. Olen ollut unissa humalassa, kadottanut henkilökohtaisia tavaroita, ollut laivalla myrskyn keskellä, joutunut raiskatuksi, etsinyt juna-asemaa ja kotia tuntemattomissa paikoissa, lentänyt pääsemättä maahan, kadottanut muistin ja surrut kuollutta eläintä. Pään sisällä taitaa nyt tapahtua tosi paljon. Sopeutuminen uuteen arkeen haastaa mua kokonaisvaltasesti ja voimavarojen järkevä jakaminen vaatii paljon treeniä. Yritän edetä päivä kerrallaan. Niin en ehkä ottais harteilleni kerrallaan liikaa asioita. Sillä on tosin varjopuolensakin. Mun tavanomainen tapa ennakoida ja valmistautua ihan kaikkeen ei toimi enää ihan niin kuin ennen, koska rajotan itteäni ajattelemasta liian pitkälle. Epävarmuus on mulle myrkkyä. Kun ennakoi asioita pitkälle, tulee vähemmän yllätyksiä. No, nyt opettelen sietämään myös epävarmuutta. En vaan voi kaikkeen vaikuttaa. 

Torstaina tunsin töissä jo aika kovaa väsymystä ja tarvetta päästä palautumaan kaikesta, mitä eka työviikko oli tuonut tullessaan.  Mulla oli aamuvuoro ja olin senkin takia nukkunut yli 2 tuntia vähemmän kuin kahtena edellisenä yönä. Se tuntui kovaa! Mä jaksoin työpäivän ehkä siksi, että tiesin perjantain olevan lepopäivä. Jo aamupäivällä mua alkoi särkemään päätä. Se vaan yltyi päivän mittaan ja olin varma, että migreeni on tulossa. Onneks pääsin ajoissa töistä. Viikko oli kiva, mutta odotetusti raskas. Mikä kiinnostavinta, kun lähdin töistä kahvilalle, jonne olin päänsärystä huolimatta päättänyt mennä, päänsärky katosi. Ei noussut migreeni. Kyllä mä tunsin, että niskakin oli vähän jäykempi. Varmasti oon alitajusesti myös jännittänyt hartioita työviikon aikana enemmän. Nautiskelin ihanassa uudessa puistokahvilassa vihreetä teetä ja suklaakakkua. Kyllä kannatti!

Kotiin päästyä... mä en itse asiassa edes nyt muista mitä mä tein, kun tulin kotiin. Mutta jossain vaiheessa laitoin äänikirjan päälle ja kuulokkeet korviin. Asettelin tyynyt sohvapäätyyn ja kävin huilimaan siihen. Seuraava, mitä muistan on se, että havahduin hereille sohvalla pari tuntia myöhemmin tokkuraisena. Mulla oli jotenkin epätodellinen olo. Mä katoin, että kello näytti 17.50 ja kissat oli kokoontunu sohvan viereen tuijottamaan mua. Kissojen ruoka-aika on meillä klo 18. Melko hyvä ajotus. Loppuilta menikin sohvaperunana, mutta onnistuin pysymään hereillä. Illalla olikin sitten vaikeuksia mennä nukkumaan, joten jäin kattomaan, kun Suomi voitti Tsekit jääkiekossa. Ihan hyvä päätös tälle viikolle. 

Tänään on vihdoin perjantai. Eka osasairaspäivärahapäivä. Mun lepopäivä. Sain heti aamulla odotettua postia. Nyt mulla on sovittuna alkuhaastattelukäynti terapeutille! Kymmenien sähköpostien jälkeen eka, jolla vois olla mulle paikka jo syksyllä. Se tuntuu hyvältä.

Nyt koitan parhaani mukaan rauhottua palautumaan ja lepäilemään. Ensi viikolla nähdään, onnistuiko se neljässä päivässä. 

Ps. Kannattaa käydä Träskändan uudessa Kahvila Aijussa. Ainakin suklaakakku oli taivaallista ja palvelu ystävällistä.