Yön kirkkaimmat hetket

Taas mä istun pimeessä huoneessa täysin valveilla keskellä yötä. Satuin vilkasemaan ikkunasta ulos taivaalle. Onpa paljon tähtiä. Hieno näkymä. Usein näkyy pelkkää pilveä. Mutta nyt on kirkas yö. Hyvä yö pohdiskella - ja kirjottaa. Läheskään aina mä en edes nouse sängystä, vaikka uni ei 15-30 minuutin kuluessa peiton alle menemisestä tuukaan. Näin on kuitenkin neuvottu tekemään. Silloin pitäisi istua ja tehdä jotain hyvin rauhottavaa pimeässä tai hyvin hämärässä ja hiljaisuudessa, kunnes unisuus tulee takaisin. Nyt otin eka kertaa läppärin kainaloon ja hiivin sohvalle kirjottamaan. Tää ei nyt mun uutta nukahtamisyritystä edistä, mutta mulla on aivan valtava tarve kirjottaa nää sanat.

Löysin noin viikko sitten Spotifysta listan, jota oon muutaman kerran kokeillut kuunnella ennen nukahtamista. Oon pitäny musiikin volumen ihan minimissä ja kännykän jossain tyynyn takana. Näin ääni on kuulunu nipin napin mun korviin. Joka kerta oon nukahtanu musiikin rauhottavaan ja avaruudelliseen äänimaailmaan. Joskus oon havahtunu hereille aamuyöllä siihen, että se musiikki tunkeutuu mun unien läpi tajuntaan. Tää lista löytyy nimellä Meditation Sleep music. Taitaa olla joku radiolista. 

Ennen...

Tätä ennen mun nukkumaanmenorutiineihin kuului mennä aikasin sänkyyn ja surffailla kännykällä joskus liiankin kauan. Tää ei vielä riittänyt, vaan sen jälkeen avasin läppäristä Netflixin tai Yle Areenan ja jäin tuijottelemaan jotain sarjaa. Ajattelin aina, että yksi jakso vaan. Joskus kävi niin, että sain katottua niin monta jaksoa putkeen, että sarja päättyi ennen kuin nukahdin. Joinain kertoina saatoin helposti nukahtaa siihen ekaan jaksoon kesken kaiken. Se piti siis joka ilta alottaa uudestaan, kunnes sain sen katottua loppuun. En tietenkään ikinä muistanut, missä kohtaa uni on vienyt mut muille maille. 

Miksi ihmeessä mä tein tätä? 

No, kun pitää aivot kiireisinä ulkopuolelta tulevilla ärsykkeillä, ei taatusti saa päähänsä vaikka ja mitä ajatuksia eikä kerkeä murehtimaan mitään. Ohjelma hoitelee aivot samalla kun unisuus lisääntyy ja lopulta nukahdin onnellisena ilman ajatuksen häivääkään omien ajatusten ja tunteiden maailmasta. Se oli helppo tie, mutta joskus tuskallisen pitkä. Eikä se lopulta auttanut jaksamaan yhtään paremmin. Ajatusten kehä oli valmiina alottamaan shown heti aamulla, kun heräsin. 

Herätys!

Joululomalla sitten viimein havahduin siihen, etten voi hyvin. Oon yrittänyt työelämässä ihan liikaa ja liian vakavasti. Mä oon kasvattanu niin ison vastuuminän, että en vaan enää jaksanut sitä kantaa. Lomalla oli aikaa ja tilaa ajatuksissa muhiville murheille, paineille, kiireentunnulle, arvotaistelun arville ja työhuolille. Ja kuviota sekotti vielä sukulaisen saattohoito ja kuolema sekä siihen liittyvät omat surun tunteet. Kaikki omat kokemukset läheisten kuolemista nousi taas vahvasti pintaan ja tunteet oli rajuja. Olin todella väsynyt. 

Koska mä oon just mä, olin hirveen aktiivinen hakee tietoa ja yritin omin voimin nopeesti palautua. Mutta se taakka oli liian iso. Musta alko tuntumaan, että oon lyöty ja mulla ei oo keinoja. Olin melko valmis luovuttamaan ihan kaikessa. Hittojako mä enää välitän mistään ja yritän mitään, kun aina tulee seinä vastaan ja minähän siinä vaan kärsin. Onneks on työterveyshuolto. Mulla sattumalta oli aika sinne ja näistä kokemuksista oonkin kirjotellu jo aiemmin. 

Nyt...

Siitä alkoi valtava tapahtumaketju ja sain kattavasti tukea, neuvoja, lähetteitä, tutkimuksia, keskusteluapua ja reseptin. Nukkumisesta puhuttiin paljon ja sain neuvoja mm. unihygienian parantamiseen. Kyllä mä niistä tiesinkin jo, mutta nyt ne tuli henkilökohtasena mulle, joten päätin uskaltaa kokeilla jotain uutta. Siitä alkaen mä oon pyrkinyt menemään sänkyyn vasta siinä vaiheessa, kun on todella uninen olo. Pelkkä väsymys ei riitä. Ennen mä oon päivisinkin viettänyt aikaa sängyllä lukien, kirjoittaen, kännykällä surffaten, opiskellen tai katellen sarjoja läppäriltä. Nyt sitä ei pidä enää tehdä. Ohjelmia ja kännykkää pitää käyttää vain oleskeluhuoneissa. Lisäksi illalla sänkyyn mentyä pitää tajuta nousta pois sieltä, jos ei se uni tule 15-30 minuutin kuluessa. Ohjeen mukaisesti silloin istutaan ja tehdän jotain rauhallista ja passiviista. Aamulla sieltä pitää nousta ylös heti kun herää. Tässä on vielä paljon tekemistä. 

Nyt on niin monta asiaa hoidossa yhtäaikaa, etten voi vaatia iteltäni täydellistä onnistumista oikein missään. Sen hyväksyminen on vaikeaa, mutta yrittää täytyy. Terapeuttikin varoitti, että näissä asioissa menee nyt aikaa. Ja koska unet on mitä on, tarviin usein päiväunia ja täydellisiä huilauspäiviä. On päiviä, kun nukun yöunia hyvin ja siltikin saatan nukahtaa päivällä sohvalle. Toisinaan hyvin lyhyeksi jäänyt yöuni saa aikaan sen, että seuraava päivä menee yliväsyneenä ja silti toimin kuin Duracell. Se taas johtaa vaivalloiseen nukahtamiseen seuraavana yönä ja sitten voin olla 2-3 päivää aivan loppu ja nukun yössä 9-10 tuntia sekä päivällä sohvalla 1-3 tuntia. Nukkuminen on äärettömän tärkeää terveyden kannalta ja siksi sen saaminen kuntoon on nyt mun ykköstavoitteita. 

Yöllistä aistiyliherkkyyttä ja neurooseja

Sitten se hetki, kun mä meen sänkyyn. Ensin mulla kestää löytää asento. Missään kohtaa lakanaa tai vaatteita ei saa olla pienintäkäään ryppyä eikä sängyssä yhden yhtä murua. Mun iho huomaa kaiken, mikä vaan suinkin voi olla huonosti. Sitten tulee kutinaa sinne ja tänne. Peitto ei ookaan just silleen oikein ja rypyttömästi olan yli tai käden alla. Hiukset on väärässä asennossa, silmillä tai kutittaa niskaa. Jos makaan selälläni, peiton on oltava symmetrisesti molemmilla puolilla. Jos jostain tulee kylmää peiton alle ja se aukko pitää tilkitä, niin kaikki alkaa alusta. Musta tuntuu, kun mussa heräis joku supersensori, kun asetun makuulle. Tunnen fyysisesti ihan kaiken. Nääkin asiat oon tiedostanut vasta sairaslomalla. Oon tavallaan huomannut ne kyllä aiemminkin, mutta nyt ne on korostunut.

AHAA!

Sen jälkeen kun vihdoin kaikki on siinä hyvin, mieli kirkastuu ja samantien tulee valtava ryöppy ajatuksia päähän. Se voi olla mitä vaan ikinä: ajatuksia päivän tapahtumista, suunnitelmia, murehtimista, tunneryöpsähdyksiä, pelkoja, ideoita, puheita, kysymyksiä, valmistautumista johonkin, muistelua, huolehtimista. Kaikki parhaat luovat ideatkin pomppii heti mielen kuvaruudulle. Nyt mä vasta oikeesti tajuun, että oon ollu todella pitkään iltasin ihan ylivirittyneessä tilassa. Tätä se olis ollut koko ajan ilman kännykkää ja Netflixiä. Oon kovan opettelun edessä, kun yritän hiljentää mun mielen iltaisin. Kovin haastavaa ja yksinäistä. 

Ja mitä tohon vastuuminään tulee - yks päivä tuli semmonen ajatus, että ehkä mä yritän napata ympäristöstä mahdollisimman paljon vialla olevia asioita huolehtiakseni, koska en silloin ehdi miettiä omaan elämääni liittyviä epäkohtia. Yleensä ne asiat liittyy työn sellaseen osaan, jota en yksin ikinä voi korjata.  Mä kyllä pohdin tosi paljon itseäni ja oman elämän merkityksiä sekä analysoin vähän liikaakin kaikkea, niin itseäni kuin muitakin, tapahtumia, ilmiöitä jne. Oma elämä on tunteiden kannalta haasteellisempi asia pistää kuntoon. Silloin tarvitsee myös itse olla tekemässä sitä muutosta. Ja muutokset pelottaa aina. Tää oli vaan yks ajatus. 

Toisaalta tunnistan ittessäni suurta maailmanpelastajan vikaa. Mä vaan haluaisin, että maailmassa vallitsis täydellinen harmonia ja kaikkea elollista kunnioitettais, ketään eikä mitään tuhottais tai satutettais. Mut ei maailma oo ikinä semmonen. Tän ajattelutavan oon voinut myös oppia äidiltä, joka eläessään voi aina pahoin kaikesta kurjuudesta. Mäkään en kestä maailman epäoikeudenmukaisuutta ja tuntuu, että oon aika pitkälle menettäny luottamuksen tän maailman ihmisiin, niihin valtaapitäviin. Voikohan murehtimien taidon periä?