Pieni katsaus viimeaikaisiin havaintoihin itsessäni

Edellisessä postauksessa mainitsemani lääkekokeilu jäi sikseen neljän päivän päästä aloituksesta. Fyysisesti koin oloni viimeisenä päivänä tosi huonoksi ja heikoksi. En saanut lämmintä ruokaa syötyä juurikaan yhtenäkään noista neljästä päivästä. Nyt sitten odotellaan lääkärin soittoa asiaan liittyen. Olo on taas parempi ja ruoka maistuu paremmin. Aamupalan kanssa on vielä enemmän tekemistä. 

Lääkekokeilun aikana kiinnitin tosi paljon huomiota siihen, miltä fyysisesti tuntui ja miten se vaikutti. Koko tän sairasloman ajan oon huomannu tarkkailevani ihan kaikkea jatkuvasti. Teen sitä normaalistikin kyllä, mutta nyt se on korostunut. Huomaan ihan kaiken itsessäni ja ympäristössä. Enkä aina haluais huomata. 

Mä oon aina ollut nopea ruokailija. Siis se on jo vitsi meillä kotona, kuinka nopeesti lautaset aina tyhjenee. Siitä on etua töissä, kun sielä oma ruokailu hoidetaan samaan aikaan lasten kanssa. Milloin kaatuu maito, joku haluu lisää, yhellä tuli pissahätä, kolmas heittää lautaset lattialle... siinä on oltava yhtä aikaa syömässä ja liikkeessä sekä ohjattava ruokalua. Lapsia on autettava ja ruokailuhetkeä rauhoitettava mallintamalla, keskustelulla ja läsnäololla. Nyt huomaan, että mua suututtaa, kun mä näen ihmisten syövän vauhdilla, ahmivan tai hotkivan ruoan kiireessä. Mä oon tietosesti harjotellu ite nyt rauhottumaan syödessä. En sano, että se olis helppoa, mutta se tuntuu paremmalta tavalta. Joudun tehdä silti töitä koko ajan, etten luisu takaisin ite siihen pikaruokailuun. Ahdistaa pelkkä ajatuskin työpaikan ruokailutilanteeseen paluusta. Ehdinkö mä enää syödä sielä?

Äkkiä, kiire ja kova tahti. Vihaan näitä sanoja! Mä oon nopea liikkeinen ja pystyn tekemään monta asiaa tarvittaessa lyhyessäkin ajassa. Mulla on aina ollut kävellessä etukeno asento, koska mä oon yrittänyt jo olla sielä, mihin mä oon vasta matkalla. Mä en oo ikinä myöhässä mistään, vaan aina mielummin reilustikin etujassa. Mä varaan kaikkeen hätävara-aikaa, koska aina voi tulla jotain, mikä hidastaa matkaa tai tekemistä. Oon aina ennakoinut kaiken, siis ihan kaiken, ettei aikataulut petä ainakaan mun takia. Nyt se kaikki tuntuu.. en edes tiedä miltä. Typerältä, turhalta, ärsyttävältä. Mua rupee kiukuttamaan, kun alkaa yhtään tuntua siltä, että jostain suunnasta odotetaan tuloksia, vastausta, toimintaa, ehdotusta heti. Jos mä aistin, että ympäristö hoputtaa, vaikka ei kukaan sitä sanallisesti sano, tunnen samantien raivoa. Voisin jopa pysähtyä täysin, heittäytyä maahan sikiöasentoon ja itkeä. Mä vastustan jopa itseäni, kun pään sisältä joku piiskaa ja käskee kiirehtimään. Sillon mä vihaan itteäni, kun en tiedä, kumpaa minää kuuntelisin. Mietin vaan, miks mä vaadin sitä iteltäni. Mihin mulla on kiire? Miks mun pitäisi olla aina etuajassa, kun oon niin paljon elämässäni jo käyttänyt jonkun ihmisen, tapahtuman tai muun asian odottamiseen? Vielä pahemmalta tuntuu, jos joudun hoputtamaan lisäksi jotain toista. Haluunko mä esimerkiksi töissäni oikeesti kasvattaa lapsia siihen, että elämässä on aina kiire ja kaikki tapahtuu nopeasti? En todellakaan! Se onkin yksi iso ristiriita sielä, kun yritän antaa aikaa opettelulle ja ihmettelylle, mutta ympäristö ei meinaa antaa periksi tarpeeksi usein. 

Keneen voi luottaa? Mä oon nyt sen taas ymmärtänyt, kuinka ihania ystäviä mulla on. Lisäks on nää erityiset ihmiset mun elämässä eli pikkusisko, siskontytöt ja täti. Enkä jätä tältä listalta pois avomiestä ja siskon miestäkään.  Mulla on harvinaisen monta läheistä ihmistä ympärillä. Nää ihmiset on mulle ihan supertärkeitä. Mä oon onnekas. Ilman näitä tyyppejä olisin totaalisesti hukassa. Oman jaksamisen rajat ja korona on vaikuttanut tosi suuressa mittakaavassa siihen, keitä mä oon viimeisen vuoden aikana tavannut kasvotusten ja kuinka paljon näitä treffejä on ollut. Enää ei olla tavattu juurikaan ravintoloissa ja kahviloissa vaan ulkona kävellen tai pihalla teetä juoden. Enää ei oo viikottain sovittu yhteisiä menoja, vaan kasvokkain tapahtuvat treffit on hyvin harvassa. Siks ne onkin sitäkin arvokkaampia hetkiä. Mulla on kova ikävä sitä, että voi tavata ystäviä vapaasti, parantaa maailmaa keskusteluilla ja pitää hauskaa yhdessä. Koronarajotukset korostaa luotettujen ihmisten läsnäolon tärkeyttä elämässä. Näihin mun supertyyppeihin mä voin aina luottaa. He tukee, kuuntelee, kannustaa, halaa, itkee ja nauraa mun kanssa. Eikä heiltä puutu elämän tuomaa viisauttakaan. 

Mä oon itse asiassa aika syvällinen ihminen loppujen lopuks, vaikka en varmastikaan anna ensimmäisten päivien, viikkojen, kuukausien tai jopa vuosien aikana sellasta kuvaa. Ensin haluun tutustua, kattella ja kuulostella, kunnes olo on turvallinen. Mä karsastan pinnallista ihmistyyppiä. En ehkä ymmärrä pinnallisuutta ja siks se tuntuu etäiseltä, tylsältä ja vastenmieliseltä asialta. Mun mielestä ihminen on kiinnostava, kun hän haastaa ja kyseenalaistaa valtavirran mielestä elämään kuuluvia ehdottomia totuuksia. Ihmisten pohdinnat kiinnostaa, ei niinkään se, mistä saa kalleimmat luksustuotteet kylppäriin tai kenellä on kovin menopeli. Tietyllä tavalla persoonalliset ihmiset on kiinnostavia. He, joiden kuulee toistelevan samoja lauseita keskenään toistensa kanssa alituiseen, vaikuttaa samassa muotissa uineilta eikä heillä tunnu olevan mitään omaa ajatusta asioista. Samaan porukkaan luokittelen sellaset, jotka seuraa vain viimesintä trendiä. Jos heittää oman itsensä ikään kuin sivuun aina, kun tulee joku uusi muotivillitys tai sisustustrendi, miten voi olla oma itsensä? Miten kukaan voi oikeesti nähdä, kuka sä oot ja mistä sä todella pidät? Vai onko sillon niin, ettei itsekään sitä tiedä?

Mussa on ehkä myös jollain tavalla tietyn tyyppistä erityisherkkyyttä. Etenkin fyysisesti ja sosiaalisesti. Mä tunnen kaiken mun iholla. Esimerkkinä nukkumaanmeno: mä en pysty illalla vaan asettua sänkyyn hetkessä, vaan haen asentoa pitkään. Tunnen pienimmänkin roskan tai murun, senkin, jos mulla on kissankarva käsivarressa tai selässä. Hiukset on usein väärin tai tyynyn asento ei oo oikea. Lakanassa on ryppy jos toinenkin pohkeen ja selän alla eikä peitto ole symmetrisesti kyynerpäiden alla. Villasukan varsi voi olla eri korkeudella kuin toisen sukan varsi sekä yöpaita on rutussa kyljestä ja se on selästä väärin. Lopulta kun kaikki on hyvin, on vaihdettava asentoa ja kaikki alkaa alusta. Mun nukkumaanmeno on työläs rituaali. Sama päivävaatteiden kanssa. Kotona mä en voi juuri paljain jaloin kävellä muulloin, kuin päivän siivouksen jälkeen. Sen jälkeen tunnen jokaisen roskan, karvan ja hiekanmurun jalanpohjissa enkä siedä sitä. Kuljenkin lähes aina villasukissa. Symmetrisyys on tärkeetä vaatteissa. Sukkien pitää olla samalla korkeudella, paidan hihat samoin, housujen vyötärö ei saa tuntua missään kohtaa erilaiselta ja kengännauhat on solmittava yhtä tiukalle. Kaikki vartalonmyötäiset vaatteet on aina ollut luotaantyöntäviä. En siedä mekkoja ja rajoittavia hameita. Mä tykkään olla mukavasti ja vaatteiden pitää toimia käytännössä joka tilanteessa.

Mä haistan usein asioita vahvasti. Mä tykkään raikkaista tuoksuista ympäristössä. Kaikki pistävä, ummehtunut ja imelä tuottaa ikävän olon. Makeat hajuvedet on kamalia. Tietyt vahvat mausteet pelkästään hajuna etoo. Perunakellarin tuoksu tuntuu hyvältä. Tykkään myös ulkoilmassa leijuvasta takan tai puusaunan lämmittämisestä tulevasta tuoksusta. Rakastan vasta leikatun ruohon ja havupuiden tuoksua. Hajuaisti on tunnetusti se paras muistiaisti. Välillä huomaan jotenkin hirveen tuttuja tuoksuja, mutten osaa niitä yhdistää mihinkään. Välillä mulle tulee nenään ihan yhtäkkiä tupakanhaju sohvalla istuessa, vaikka ikkunat olisi kiinni eikä kukaan lähellä polta. Pari kertaa oon auton kyydissä huomannut uimahallin tuoksun, vaikka oltais keskellä metsätietä. Joskus tulee ihan käsittämättömiä tuoksukokemuksia, vaikka se ei liity mihinkään ympäristössä. 

Sosiaalisesti väsyn nopeesti isoissa ihmisjoukoissa ja viihdyn taustalla. En välitä ottaa osaa keskusteluun, jossa huudetaan kilpaa, että oma ääni kuuluu. Liian paljon eri ääniä samassa tilassa vie mun keskittymiskyvyn ja vaikeuttaa kuulemista. Kova meteli ja äänien sekamelska nostaa stressitasoa ja tunnen kiukkua. Tällasessa paikassa en haua puhua. Sillon mä en myöskään pysty sisäistämään ja ymmärtämään toisten sanomaa. Ne kirjaimellisesti kaikuu kuuroille korville. Menee ikään kuin ohi ja siksi en muista, mitä tällasissa tilanteissa puhutiin. Samoin käy liian nopealla puherytmillä puhuvan kanssa. En halua myöskään osallistua mihinkään "kukin puhuu vuorollaan"-piireihin. Mä tykkään pienistä intiimeistä juttuhetkistä tuttujen ihmisten kanssa, missä voi kertoa asioita omaan tahtiin. On kiva, että saa halutessaan sanoa jotain ilman, että tarvii arpoa, uskallanko tai kehtaanko. Kysymyksiin vastaan myös mielelläni, mutta jos ne sisältää valintojen tekemistä, se tuntuu vaikealta. Sellaseen tarviin aikaa. Kun mulla on olo, että jännitän ja pelkään avata suun, se on tosi ahdistavaa. Pelkään herkästi ihmisten reaktioita. Etenkin, jos toinen osapuoli on vähemmän tuttu tai ihminen, jonka kanssa itelle tärkeistä ja aroista asioista puhuminen ei tule luonnostaan. Usein tarviin jonkunlaista vastaantulemista. Se, että toinen kertoo jotain hyvin henkilökohtaista, rohkaisee myös mua avautumaan, jos vaan koen ihmisen luotettavaksi. Analysoin usein liiankin paljon ympäristön viestejä mielessäni ja yritän aistia ilmapiiriä ja toisen suhtautumistapaa herkiksi kokemiini aiheisiin. Jos mun mielen analyysi tuottaa epävarman tuloksen, pidän helposti suuni kiinni. Tietenkään en voi tietää, olenko oikeassa, mutta se on turvallisempi vaihtoehto. Small talkia en osaa ollenkaan. 

Tällä hetkellä koen tunteet myös aika isosti. Viime päivät oon katellu Firefly Lane-sarjaa Netflixistä enkä oo selvinnyt kyynelittä. Samoin on käynyt monessa kohtaa parin äänikirjan kanssa. Liikutun yllättävän herkästi.

Tämmönen mä oon. Tämmösiä mä oon pohtinut ja tältä mun pohdinnat nyt kirjotettuna näyttää. Mitä seuraavaksi innostun kirjottamaan... saa nähdä.

Mitähän Uuno mahtaa pohtia.