Sanoja äidilleni

Mä en yhtään tiedä, mistä aloittaisin, mitä mä susta kirjottaisin, miten mä sun menettämistä kuvailisin. Mitä mä oikeesti tiedän susta? Millanen sä oikeesti olit? Mitä sä oikeesti tunsit ja ajattelit? Mä en näitä miettinyt lapsuudessa. Aikuisena sitäkin enemmän. Olisinpa mä silloin tiennyt kaiken sen, mitä mä tiedän tänään, niin itestäni kuin susta ja elämästä yleensäkin. Nyt mä voin ehkä lähinnä puhua siitä, miten mä koin sut ja miten mä kuvittelen kaiken omassa mielessäni. 

Sulla ja mulla ei ollut samanlaista lapsuutta ja silti niissä on paljonkin yhteneväisyyksiä. Sä kerroit, että sä koit ja näit väkivaltaa kotona etkä ikinä vois satuttaa omia lapsiasi tai mitään eläintä niin. Sun koulumaailmakin oli erilainen kuin mun. Sä sait karttakepistä sormille ja opettaja saattoi häpäistä sua kaikkien edessä joka päivä. Sä kuljit pitkiä koulumatkoja hiihtäen ja kävellen. Se oli tavallista siihen aikaan. Teidän perheessä isä oli vahva auktoriteetti. Joskus ymmärsin sun puheista, että pelkäsit paljon lapsuudessa. Ja samalla sun kokemukset kovetti sut täysin. Olisinpa mä tuntenut sut lapsena ja nuorena, niin mä tietäisin paremmin, mitä kaikkea sä todella koit ja näit. Sun elämässä oli myös sun äiti ja sisarukset. Muistan, että puhuit erityisesti sun vaarista tosi lämpimään sävyyn. Vaarin luona sä viihdyit! Onneksi sulla oli myös hyvä ystävä, jonka kanssa sä tunnuit leikkivän monta vuotta ja viettävän aikaa myös nuoruudessa.

Sä tapasit meidän iskän jo melko nuorena, mutta tarkemmin mä en nyt muista teidän alkutarinaa. Mulla on semmonen mielikuva, että sä oot ollut kovapää ja vähän hurjimus, etkä oo näyttänyt sun arpia, kipua tai pelkoa oikein kellekään ikinä. Mä veikkaan, että sun suojakuori kasvoi turhankin kovaksi jo lapsena. Susta tuli taistelija ja selviytyjä, ainakin ulkopuolisten silmin. Sä varmaan sisimmässä kuitenkin kannoit aika paljon huolia, murheita ja mustia ajatuksia. Olit varmaan vihan täyttämä koko elämäsi ajan. Vaikka sulla ei diagnoosia silloin ollutkaan, niin olit varmaan aika masentunut ja traumatisoitunut. Mä en voi tietenkään tietää, mutta epäilen alkoholin olleen yks iso syy siihen, että tunsit helpotusta. Monelle rikkinäiselle alkoholi on helppo ja nopea pakokeino pahasta olosta. Harmi vaan, että se vei sut mukanaan.

Joo, lähes kaikki nuoret kokeilee ja juo enemmän tai vähemmän jossain vaiheessa kokeillakseen rajojaan ja ihan vaan, koska sit on helpompi myös kuulua johonkin porukkaan. Juominen rohkaisee ja rentouttaa hetkellisesti. Onhan se jännittävääkin. Mä muistan hyvin myös mun omat kokeilut ja toilailut. Silloinkin sä olit enemmän mun tukena kuin että oisit haukkunu mut pystyyn. Mä oon ymmärtänyt, että sä koit alkoholin läsnäoloa jo lapsenakin sun kotona. Siitä me ei hirveen tarkkaan silti koskaan puhuttu. 

Vuonna 1980 mä synnyin. Olin teidän eka lapsi ja voi että kun voisin teiltä kysellä vaikka mitä, mutta kun en voi. Olis niin kiinnostavaa tietää ihan kaikki musta vauvana, taaperona, koululaisena jne. Olis kiva tietää, miten just te koitte niitä aikoja ja millanen mä olin. Oliko se lapsiarki sellasta, kun te olitte kuvitellu? Mikä oli raskainta? Mikä sujui tosi hyvin? Mikä rooli oli mummilla ja ukilla sekä teidän sisaruksilla mun elämässä ja toisinpäin? Joitain asioita mä oon onneks kuullutkin joskus teiltä ja myöhemmin erityisesti mun tädeiltä ja enolta. Se, mihin oon kiinnittäny huomiota, niin musta on valtavasti valokuvia lapsuuden ajalta ja yleisilme mulla on ilonen ja nauravainen. Ootte varmasti rakastanu mua paljon ja pitäny huolta.

Nyt kun mä ite oon aikuinen, mun kiinnostus omaan äitiin ja meidän väliseen suhteeseen on vaan kasvanu vuosien varrella. Muistan sut sellasena, että meille oli aina kaikki kaveritkin tervetulleita. Sä olit halailija-ihminen ja semmonen mustakin on tullut lähimpien kanssa. Varon kuitenkin ihmissuhteissa antavani itsestäni kaikkea. Tutustuminen vie aikaa enkä juurikaan luota ihmisiin, joita en todella tunne. Välillä tuntuu, että oon ulkopuolinen missä tahansa oonkaan. Meidän suhdetta varjosti mun häpeä. Hävetti, että äiti juo. Meillä oli jonkin verran riitaisakin suhde sen takia. 

Mä koen, että mulla oli tavallaan kaksi äitihahmoa. Toinen äiti oli vähän hiljaisempi ja seesteisempi, toinen oli räväkkä, puhelias ja aktiivinen. Alkoholi oli syy näihin eroihin. Mä en tarkalleen tiedä, missä elämänvaiheessa sen käyttö ihan totaalisesti alkoi sulla lipsua lapasesta. Mä vaan tiedän, että se oli kuvioissa koko mun lapsuuden aina aikuisuuteen saakka, kunnes sä kuolit alkoholinkäytön aiheuttamiin seurauksiin. Mä olin 28 ja sä olit vasta 48. 

Kaikki tietää, että alkoholinkäyttäjän toleranssi kasvaa varkain eli vahvuudet ja määrät vain lisääntyy, jos ei asialle itse motivoidu tekemään mitään. Mä olin paljon sun ja iskän riitojen välissä, koska en tietenkään lapsena kestänyt sitä, että oma perhe hajoilee. Mä pelkäsin, että riita tarkottaa samaa kuin että te jätätte mut ja mun siskon yksin. Myöhemmin niissä riidoissa oli myös väkivaltaa. Sä olit edelleen se kovakuorinen nuori, joka lyö ekaks. En muista nähneeni, että iskä olis ikinä lyöny takasin. Näissäkin tilanteissa mä ryntäsin huutamaan sulle. Ei mulle tullu koskaan edes mieleen, että sä löisit mua. Etkä sä lyöny. 

Sun viimeisinä vuosina et ollut enää työelämässäkään. Mä en todellakaan tiennyt kaikkea susta. Iskän kanssa te ette kertonu meille lapsille läheskään koko totuutta asioista. Semmosia te olitte. Muistan joskus ajatelleeni, että ette koskaan halunnu, että murehdittais teidän asioita. Mä sain tietooni monia yllättäviä asioita vasta sun kuoleman jälkeen. Ensin olin tosi vihainen sekä sulle että itelleni. Myös iskälle. Sitten iski ikävä ja suru. Olin huolissani iskästä. 

Sun kuolema oli kamala shokki, koska vasta edellisenä päivänä kerroit mulle puhelimessa, että sä pääset vihdoin sairaalasta kotiin. Mä olin tosi ilonen ja lupasin tulla heti huomenna töiden jälkeen kylään. Mä todella luulin, että voit paremmin ja siksi pääset kotiin. Se ei ollutkaan ihan niin, vaan sä olit ollut taas kovapäinen ja vaadit päästä kotiin kaikesta huolimatta. Kun seuraava aamu koitti ja mä valmistauduin just lähtemään töihin, mä sain puhelun ambulanssista. Mä muistan koko loppuelämäni sen tunteen, mikä niistä sireeneistä tuli. Mä sain kuulla, että sua viedään henkihieverissä takaisin sairaalaan ja että nyt kannattaa tulla tosi äkkiä sinne. Sä olitkin ehkä tiennyt, ettet elä enää kauaa ja halusit vaan vielä kerran kotiin yöksi. 

Kerkesin ajoissa paikalle ja pidin sua kädestä loppuun asti. Se oli mun elämässä jo toinen tosi rankka läheisen menetys. Olin ihan rikki!

Palaan nyt pikkasen taaksepäin, koska ennen sairaalaan joutumista tapahtui joitain mulle aika merkittäviä asioita. Sulla oli tapana soitella mulle usein. Mä vaan aloin kyllästyä siihen, että se tapahtui lähes aina silloin, kun sä olit juonut. Mä en tarkkaa aikaikkunaa muista, mutta varmaan parin kolmen vuoden sisällä ennen sun kuolemaa, mä tein totaalisen pesäeron. Mä olin tosi vihanen sulle sun juomisesta ja siitä, ettet kuunnellu mua yhtään. Mä halusin vaan terveen ja selvän äidin. No kaikki tietää, ettei kiukuttelut vetoa alkoholisteihin. Sä vain pyytelit taas anteeksi. Lopulta lakkasin soittamasta sulle takasin, en käynyt teillä kylässä enkä vastannut sun puheluihin moneen kuukauteen. iskän kanssa juttelin välillä. Sulle pidin täydellistä hiljaisuutta. Nyt kun mietin asiaa, en muista sitä hiljaisuuden aikaa juuri yhtään. Mulla ei oo mitään muistikuvaa, millanen olo mulla silloin oli tai miten mun oma elämä sujui ilman yhteyttä suhun. Kaikki on ihan tyhjää. 

Mä oon puhunu muutaman kuukauden välirikosta, mutta mulla ei oo mitään käsitystä siitä, mistä sen tiedän ja kuinka pitkä se aika todella oli. Mä en myöskään muista, kumpi meistä oli se, joka lopulta päätti tän tilanteen. Niin kuitenkin vielä ehti tapahtua. Siitä oon tosi kiitollinen! Seuraavat muistikuvat mulla on siitä, kun me puhuttiin taas ja mä kävin teillä kylässä usein. Sä olit lopettanu juomisen! Mä olin ihan ällikällä lyöty. En mä ikinä edes kyseenalaistanu tai kyselly asioista. Mä olin vaan niin onnellinen, kun me vihdoin voitiin käydä vaikka ostoksilla, kävelyillä tai istua pihalla kahvilla ja ihailla sun laittamaa pihaa. Kaikki vaikutti olevan just sitä, mitä olin aina toivonut! Siinä oli mun aito äiti. Harmi vaan, etten taaskaan tiennyt ihan kaikkea. Mä en tiennyt, että olit meidän välirikon aikana kertaalleen joutunut sairaalaan juomisen takia. Ymmärsin, että silloin jo sulle oli puhuttu, että tilanne on vakava.

Mutta niinhän se sitten kävi, että repsahdus tuli ja tulikin sitten jäädäkseen. Musta tuntui, että taas mut on petetty ja taas kaikki hajoaa. Tää tilanne tuli niin, että sain tietää äidin joutuneen sairaalaan eikä oo todellakaan varmaa, miten tilanne etenee. Lopputuloksen luittekin jo aiemmin. 

Mä en hirveen paljoa taaskaan muista äidin kuoleman jälkeisistä vuosista. Tai ehkä enemmänkin niin, että mä muistan yksittäisiä asioita ja tapahtumia sieltä täältä irrallaan, mutta mitään selvää linjaa ei oo. Mä en muista käyneeni asiaa kauheesti läpi. Mä muistan, että oon ollu vihanen, surullinen ja pettynyt. Jossain määrin olin myös helpottunut. 

Mä joskus aikanaan puhuin äidin kanssa, että olin nähnyt samaa outoa unta vuosikaupalla. Siinä kiipeen aina tuttuja kierreportaita ylöspäin. Ne portaat oli meidän kerrostalon portaat silloin, kun olin vielä alle kouluikäinen. Yhtäkkiä siinä unessa väleistä tippuu yksittäisiä rappusia tai niitä tulee koko ajan lisää enkä pääse ikinä siihen kerrokseen mihin haluan. Portaat heiluu ja tärisee. Ne oli tosi vaaralliset portaat siinä unessa. Joka kerta alotin ne alusta ja aina kävi samoin. Äiti näytti tosi yllättyneeltä ja sanoi mulle, että on nähnyt samanlaista unta jonkun aikaa! Oltiin ihan ihmeissämme. Sitten kun äiti kuoli, ne unet loppui. Sen jälkeen en oo kertaakaan nähnyt samaa unta. 

Mulla on ollut 13 vuotta aikaa sopeutua elämään ilman äitiä. Kai mä oon sopeutunut. Mä oon mietiskellyt kaikkea tosi paljon ja kummankin puolelta. Mä oon miettiny sun lapsuutta, mun lapsuutta ja meiän yhteistä aikaa. Mä oon pohtinu kaikkea meiän kokemaa. Mä oon muistellu, tuntenu raivoa ja surua. Mä oon itkeny. Mä oon lukenu sun kirjottamia viestejä ja katellu vanhoja valokuvia. Jonkun verran oon muistellu ja jutellu myös läheisten kanssa. Mä oon tutustunu alkoholismiin, mielenterveyteen, sukuhistoriaan, kasvatusteoriaan, tunnetaitoasioihin, psykologiaan, traumoihin, yhteiskuntatieteisiin, terveys- ja sosiaalitieteisiin sekä moneen muuhun mun elämää liippaavaan aiheeseen median ja työn kautta. Yritän aina katsoa niitä omien silmien kautta. Yritän ymmärtää ja oppia. 

Yritän nähdä monia asioita myös sun silmien kautta. Meissä on lopulta paljon samaakin. Mäkin oon herkkä, pärjäävä ja kovakuorinen murehtija. Mäkin imen herkästi ympäristön huolia itseeni ja unohdan omat tarpeet. Munkin on vaikee luottaa ja pyytää apua. Mä voin vaan kuvitella, kuinka yksin sä lopulta olit viimeiset vuodet. Se harmittaa mua tosi paljon. Sulla oli sun perhe - mies ja 2 tytärtä. Silti luulen, että koit yksinäisyyttä. Sä et ois ikinä sitä meille sanonut ainakaan selvinpäin. Sä olisit varmasti kaivannu samanlaisia ystävyyssuhteita, mitä mulla nyt on. Sä sanoit usein, että rakastat meitä tosi paljon. Sä puhuit aina siitä, kuinka tärkee meiän on se tietää. Joskus oon pohtinu, kuinka aitoja kaikki sanat oli silloin, kun olit juonut. Tänä päivänä mun itseni on todella vaikee sanoo kellekään, että mä rakastan. 

Sä pidit siitä huolen, että me tiedetään, että kotiin saa aina tulla ja sulle voi kertoa ihan mitä vaan. Vaikka olis mitä tapahtunut. Sä aina puhuit itestäs leijonaemona. Ja semmonen kuva mulle jäikin. Olisit tarvittaessa puolustanu meitä kynsin hampain. Edelleen elää myös legenda sun puukengistä. Se jääköön meiän perheen sisäpiirijutuks. Sulta mä opin luonnon kunnioittamisen ja eläinrakkauden. Sä tuit mua luovuuden tiellä ja opetit tekemään ristikoita. Sulta mä nappasin halun auttaa muita ja olla hyvä ihminen. Sä autoit mua nukahtamaan ja luit iltarukouksen. Sä et tukahduttanu mun iloja ja lohdutit kun mulla tuli ekat bänät. Sä et ehkä osannut olla niin läsnä mulle kuin olisin tarvinnut, mutta sitä kautta osaan nyt nähdä läsnäolon tärkeyden. 

Haluan vaan sanoa, että kaikesta meiän välisistä kokemuksista huolimatta, sä oot aina ollu mulle tärkee. Sä teit parhaas ja mä oon antanu kaiken anteeksi. En unohda enkä hyväksy, mutta mä oon levollinen. Ei mulla oo kaunaa sua kohtaan. Mä oon heränny tajuamaan, että sä koit kärsimystä ja olisit tarvinnu monenlaista apua. Mä tiedän myös sen, että sä kärsit siksi, että mäkin oon kärsinyt. Sä lopulta yritit ja se riittää mulle. Tavallaan musta tuntuu, ettei mikään jääny kesken, koska ehdittiin tehdä sopu. Olis ihanaa vieläkin soitella ja juoda kahvit. Mulla on sua aina ikävä. Sä oot mulle rakas. Sä oot mun ainoa äiti, joten                                                             

                                                                                                                KIITOS!