Romahduksen kautta kohti voimaantumista
Olipa kerran varhaiskasvatuksen lastenhoitaja. Hän oli tehnyt tärkeää työtään kolmasosan elämästään. Hän teki työtään hiljaisesti, päättäväisesti, täysillä, intensiivisesti, lojaalisti ja luotettavasti. Hän yritti aina ylittää omat ja toisten odotukset. Hän imi jatkuvasti tietoa kollegoiltaan, koulutuksista ja kirjallisuudesta. Hän ei koskaan vaatinut, saati pyytänyt mitään. Hän teki vain työnsä niin, ettei siitä löytynyt moitteen sanaa. Senpä takia kai hän ei saanut työstään juuri palautetta. Eihän varhaislapsuutta ja työntekoa jo valmiiksi arvostava työmyyrä tarvitse huomiota, puhumattakaan myönteisestä palautteesta ja kiitoksesta. Niinhän siinä sitten kävi, ettei tämä ahkera lastenhoitaja kokemuksen ja tiedon lisääntyessä enää niellytkään ihan kaikkia päätöksiä ja vaatimuksia, mitä varhaiskasvatusalan kentälle heitettiin. Hän alkoi kyseenalaistamaan epäkohtia ja hakemaan perusteita vaatimuksille monelta suunnalta. Hän huomasi usein ihmettelevänsä monen asian kohdalla, miksi puhutaan