Romahduksen kautta kohti voimaantumista

Olipa kerran varhaiskasvatuksen lastenhoitaja. Hän oli tehnyt tärkeää työtään kolmasosan elämästään. Hän teki työtään hiljaisesti, päättäväisesti, täysillä, intensiivisesti, lojaalisti ja luotettavasti. Hän yritti aina ylittää omat ja toisten odotukset. Hän imi jatkuvasti tietoa kollegoiltaan, koulutuksista ja kirjallisuudesta. Hän ei koskaan vaatinut, saati pyytänyt mitään. Hän teki vain työnsä niin, ettei siitä löytynyt moitteen sanaa. Senpä takia kai hän ei saanut työstään juuri palautetta. Eihän varhaislapsuutta ja työntekoa jo valmiiksi arvostava työmyyrä tarvitse huomiota, puhumattakaan myönteisestä palautteesta ja kiitoksesta.

Niinhän siinä sitten kävi, ettei tämä ahkera lastenhoitaja kokemuksen ja tiedon lisääntyessä enää niellytkään ihan kaikkia päätöksiä ja vaatimuksia, mitä varhaiskasvatusalan kentälle heitettiin. Hän alkoi kyseenalaistamaan epäkohtia ja hakemaan perusteita vaatimuksille monelta suunnalta. Hän huomasi usein ihmettelevänsä monen asian kohdalla, miksi puhutaan lasten edun mukaisesta, kun teot kertoivat muuta. Hän alkoi epävarmana käyttää ääntään. Se johti... no ei mihinkään. Vastassa oli valtava koneisto, joka nosti kädet pystyyn ja totesi kaikkeen, että näin se nyt vaan on. Ei tälle voi mitään. Jonkun se on tehtävä. Tällasta tämä työ nyt vaan on. Ei tää tästä paremmaksi tuu muuttumaan. Vaatimukset lisääntyi jatkuvalla syötöllä. Resurssut ei. Mihin tää ala on menossa, hän mietti. Mihin on unohdettu ne todelliset syyt ja perusteet meidän työlle? On raporttia, dokumenttia, sähköpostia, lomakkeita... Missä kohtaa lapsen läsnäoleva kohtaaminen on tällä kasvavalla to do-listalla? Missä on varhaiskasvatuksen lastenhoitajalle osoitettu henkilökohtainen kiitos, kannustus, rohkaisu, vierelläkulkeminen, psyykkinen tuki ja myönteinen palaute? Missä kohtaa varhaiskasvatusalan vaatimusten ja valmiiden lomakkeiden viidakkoa on tilaa lastenhoitajan henkilökohtaiselle luovuudelle? Milloin tulee se aika, kun työmäärää karsitaan ja työntekijöitä kuullaan?

Eräänä päivänä töihin mennessään varhaiskasvatuksen lastenhoitaja puri hammasta, tunsi ahdistusta vatsanpohjassa, kasvatti kiukkua, rauhottui, lamaantui, kohtasi jälleen hyvin stressaavan tosiasian ja romahti. Eikä sille itkulle meinannut tulla enää loppua. Siitä alkoi hänen todennäköisesti vuosia kestävä matka. Siitä asti hän on ollut sirpaleinen taulu. Siitä alkoi hänen uusiutuminen. Siitä asti hän on etsinyt voimaantumisen lähteitä.

Mistä hän saa tänään voimaa? 

Itsetutkiskelusta ja henkilökohtaisesta kehittymisestä. Tietopohjan laajentamisesta. Keskusteluista. Riittävästä, hyvälaatuisesta unesta. Kahvitauoista. Tiimikavereista. Enemmän läsnäoloa, vähemmän suorittamista. 

Mikä tuottaa hänelle tänään iloa?

Luovat harrastukset, kuten maalaaminen, kirjoittaminen, puutarhanhoito, mielikuvittelu. Merkitykselliset kohtaamiset kotona ja töissä. Huumori ja naurun hetket.

Mikä häntä kannustaa?

Oivalluksen hetket. Myönteinen huomio. Kiva palaute. Kiitos ja kehu.

Mikä häntä auttaa menemään eteenpäin?

Kannustavat sanat. Oma sisäinen rauha. 

Mikä innoittaa kokeilemaan uutta?

Kun on tilaa luovuudelle, voi keksiä mitä vain. Rohkaisevista sanoista ja halauksesta ei ole koskaan haittaa. 

Mikä häntä tänään rohkaisee?

Omien vahvuuksien tunnistaminen ja käyttäminen. Palaute. Onnistumisen kokemukset.

Loppusanat:

Kun harrastelen itsetutkiskelua ja koen keskustelun voiman, saatankin kartuttaa melkoisen laajan tietopohjan. Eihän tämäkään toki suju sitten millään, jos kahvitaukoja unohtelen enkä nuku ensinkään. Hyvä tiimi, sepä se kuulkaas voimauttaa, jokanen ku toisiaan innostaa ja auttaa. Kannattaahan nautiskella läsnäolemisen voimasta ja vältellä kaikkea alati suorittamasta. Helppoo se on sanoo, mut käynpä silti kokeiloo.

Luovuus on kaiken o ja a, mielikuvittelu, se kannattaa. Mä voin maalaa, kirjotella ja puutarhaa hoitaa, kunhan unohan vetää kellon ja suon itelle aikaa.  Lämpimät kohtaamiset saa ilona tuntua, näist hetkist mä saan merkitystä ja arvoa. Ei huumoriakaan sovi unohtaa, vaik asiallisesti työn aion hoitaa.

Ihan mahtava fiilis kun jotain hoksaan ja oivallan, mieleen jääpi myönteiset, arvostavat sanat, vakuutan. Kiitos ja kehu ei oo turhaa huttua, kiva palaute laittaa yrittää mitä tahansa juttua.

Kannustusta saapi pistää tulemaan, kenties silleen saa hommat toimimaan. Kun itellä on hyvä ja löytyy sisäistä rauhaa, voin luottaa itteeni vaik maailma ympäril pauhaa. 

Luovuus kyl kiinni nappaa, ku välil ois tyhjää aikaa. Siinä Pelotonkin unohtuu, mä voin keksii, innostuu ja uppoutuu. 

Kun tajuun omat vahvuudet ni annan niiden loistaa. En muiden lupaa tarvinne, mut kyllähän se auttaa. Kauniit sanat vahvaks tekee eikä halauskaan haittaa vaan rohkaisee. Mikä sen parempi tapa rohkastuu, kun tunne siitä että onnistuu. 

Mikä sua voimauttaa?