Henkilökohtaisesti

Tää on vähän vanhempi lyhyt ajatuspätkä keväältä: "Kun osaisin yhdistää ja tehdä näkyväksi melodian, tunteet, tapahtumat, ympäristön ja ihmiset, saisin uskomattoman tunnepitoisen shown valkokankaalle. Sehän ei varmasti ole tarkoituskaan, koska useimmiten nämä kokemukset ovat hyvin henkilökohtaisia. Kuinka yhdestä biisistä voikin tulla niin tarkka kuva siihen liittyvästä asiasta, niin todellinen ja rajukin tunne, joka kuvastaa mun suhdetta joihinkin ihmisiin tai aikakausiin mun elämässä. Ne tunteet riistää, hakkaa, itkettää, pakahduttaa onnesta, kuohuttaa, naurattaa, luo toivoa, herättää rakkautta..  Käsittämätön vaikutus!" Yksi tällainen erityisen tunnepitoinen kappale löytyy linkistä alla. Kyyneliltä en yleensä voi välttyä tämän soidessa, koska elämässäni tapahtui tuon biisin löytyessä erityisen hieno asia; siskoni ensimmäinen tytär syntyi ja minusta tuli täti. Se oli mahtavimpia kokemuksia, enkä unohda koskaan sitä onnellisuuden tunnetta, jota koin nähdessäni juuri synt

Hmmm.. mistä alottaisin. Tänään on sunnuntai. No se ei kuitenkaan ole syy, miksi mulla on ollut tänään pikkasen kiree olo. Tai noh.. enemmän kun pikkasen. Tää on kyllä uskomatonta. Joka ikinen kuukausi SE tulee. Kiukuttaa, itkettää, suututtaa, ihastuttaa, väsyttää, tylsistyttää, jännittää, pelottaa, inspiroi, inhottaa. Kaikki nää tunteet tulee kerralla päälle muutaman päivän ajan, eikä niille ole oikeesti mitään järjellistä selitystä. Mä olen nimenny tän ilmiön tunnemyrskyksi. Naisten menkat, kuukautiset tai millä nimellä kukin niitä sanoo, voi olla tosi hankalaa aikaa naiselle. Paljon puhutaan PMS-oireista. Kaikilla niitä ei kai edes ole. Mullakin oireet on vaihdellu vuosien saatossa melko lailla. Joka tapauksessa tänä päivänä se ensimmäinen merkki on kova väsymys pari edeltävää päivää. Samalla alkaa tunnekuohut pään sisässä ja ne tuntuu koko kropassa. Joku normaalisti mitätön asia, esimerkiksi omalta paikaltaan pois kulkeutunut esine tai tekstariin minusta väärin sanoin tullut va

Kotityöt - ne hommat, joita ei huomata tehtävän, ellei niitä jätä tekemättä. Ikuinen taistelutanner, joka herättää tunteita. Jokapäiväinen puheenaihe. Minkä tahansa sukupolven ihana velvollisuus. Sukupuolesta riippumatta ne tulisi hoitaa. Edes jollain tavalla. Se on arkipäivää, joten luulisi olevan yksinkertaista ja tulevan luonnostaan. Mutta kun se ei vain aina mene niin. Onko se liikaa sitten vaadittu, jos toinen puolisoista on kotona ja toinen töissä, että se kotona oleva tekisi niitä asioita kotona? Miksi tuntuu, että joskus asiasta sanomisen ajattelukin on väärin toista kohtaan? Onko mun vain kiltisti tehtävä kaikki se, mitä toinen ei ehkä omaa suurpiirteisyyttään tai mukaviin puuhiin uppoutumiseltaan saa tehtyä. Joskus se tuntuu hirvittävän isolta ongelmalta, välillä sitä vain ajattelee, että jaahas, hommat odottaa seuraavaa päivää. Voihan olla myös niin, että toinen ajattelee samaan tapaan, vaikka en siitä huomaa merkkiäkään. Miksi kuitenkin vain mua tuntuu häiritsevän siivo

Olinpa tuossa viikko takaperin erityisen väsynyt ja viluinen. Seuraavana aamuna kurkkua kivisti vähän. Tottakai ajattelin, että nyt se syksyn eka flunssa tulee, vaikka olin aloittanut sinkkitablettirumban pari viikkoa sitten. Joka aamu ja joka ilta ottaisin tabletin. Ehkä sillä selvitään. Kolmantena aamuna kurkku oli hirmu kipeä. Työpäivän aikana alkoi päänsärky, joka ei päästänyt otteestaan ja kotiin lähtiessäni olo oli jo todella voipunut. Ihoon sattui vaatteiden kosketuskin, päätä kiristi, kurkkua kuivasi ja kipristeli, silmistä valui kyyneliä viiman takia ja niiskuttaminen alkoi. Onneksi alkoi viikonloppu! Kotona kaivoin heti esiin sinkkitabut, nenäliinat, buranaa, auringonhattu-uutteen, inkivääriteen, hunajaa ja otin extra-annoksen vielä vitamiininestettä. Nenään suihkin nuhasumutetta ja suuhun tiputin hunajastrepsils-pastillin. Sitten vaan lämpimään suihkuun, villasukat, löhövaatteet ja viltin alle lepäämään. Jess, kiva viikonloppu tulossa. Tämähän toki tarkotti jo sovitun le

Jokaisella meistä on niitä asioita, jotka toisessa ihmisessä todella häiritsevät, Joku ihmettelee vastaantulijan tapaa kävellä, toinen ei voi lakata tuijottamasta silittämätöntä paitaa, kolmas ei ehkä ymmärrä, miksi  naapurin täytyy huutaa puhelimeensa. Näihin asioihin törmää jokainen väistämättä, olkoon kuinka suvaitsevainen ja ymmärtäväinen tahansa. Ihmiset arvostelee kanssakulkijoita minkä kerkeää, vaikka muuta väittäisi. Jokainenhan meistä on omanlaisensa kokonaisuus. Mutta kun vastaantulija menee ohi, sinä pystyt kävelemään normaalisti ohi eikä hänen outo kävelytyylinsä aiheuta sen kummempia reaktioita normaalisti. Mutta kun tietyt asiat laukaisee suunnattoman raivon ja vihan ja inhotuksen tunteita, joita ei pysty pidättelemään eikä toisaalta purkamaan, vaikuttaa se jo elämänlaatuun. Ja toisaalta se hävettää. Etenkin kun nämä asiat saattaa kuulua ihan jokapäiväiseen elämään, mutta kaikki ei niihin kiinnitä huomiota. Tämä on mun ristini. Ja se on raskas eikä monien mielestä ollen

Tänään oli kova päivä. Ei yhtä kova kun eilen, mutta jatkoa kovuudelle. Ihminen on kummallinen otus, kun haluaa välttämättä tuntea tuskaa. Milloin mistäkin syystä. Ja erilaisin seurauksin. No mulla tämä pitkään kytenyt ajatus kirjoittelemisesta alkoi nyt konkreettisesti, kun tunsin, että se tekee hyvää monessa tilanteessa. Eilen siis oli se välttämätön edessä, kun marsu-vanhus ei saanut enää edes takajalkojaan liikkumaan, marsu ei saanut itseään eteenpäin. Säikähdin todella, mutta samassa tajusin, että nyt on viimeistään varattava aika eläinlääkäriin. En voisi katsoa toisen riutumista yhtään pidempään. Päässä jyskyttti ja vatsassa velloi - oli pelko pikkuisen menettämisestä ja toisaalta jos en tee mitään, kärsimyksen seuraamisesta. Kumpikin satutti minua. Mutta nyt pikkuisen elämänlaatu meni omien tunteidenkin yli. Kun aika oli varattu, sylittelin rakasta ja itkin. Kun ajoimme eläinlääkäriin, pidin marsua laatikossa sylissäni, annoin viimeiset apilat matkaevääksi ja itkin. Kun odot