Henkilökohtaisesti

Ihmeellinen tunne! Toinen työpäivä tällä viikolla ja mulla on töiden jälkeen oikeesti hyvä olo ja tuntuu, että jaksan tehdä vapaa-ajan juttujakin. Musta tuntuu, että vihdoin mun omat arvot ja työn realiteetit on tasapainossa. Tiistai meni ihanasti, kun sain antaa lasten toteuttaa itseään ajan kanssa. Missään kohtaa ei ollut kiire tai ruuhkaa. Mikään asia, esine tai vaate ei ollut hukassa, koska ne laitettiin ajatuksen kanssa omille paikoilleen. Me ehdittiin lasten kanssa nauraa, ihmetellä, nautiskella ja jutella pitkät pätkät. Mulla oli erityisen hyvin tilaisuuksia nähdä ja tehdä havaintoja. Lapsetkin rauhottui aivan hurjan ihanaan yhteisleikkiin taitojensa mukaisesti. Sitä oli aivan valtavan upeeta seurailla.  Mä pystyin keskittymään jokaisen lapsen asiaan. Missään kohtaa mulla ei tullut semmonen olo, että pitäis jo suunnitella seuraavaa ja sitä seuraavaa siirtymää. Kerkesin kuunnella ja vastata. Mun lauseet ei jäänyt puolikkaiksi eikä mun tarvinnut ottaa aikalisää missään kohtaa. Mä

Mä en yhtään tiedä, mistä aloittaisin, mitä mä susta kirjottaisin, miten mä sun menettämistä kuvailisin. Mitä mä oikeesti tiedän susta? Millanen sä oikeesti olit? Mitä sä oikeesti tunsit ja ajattelit? Mä en näitä miettinyt lapsuudessa. Aikuisena sitäkin enemmän. Olisinpa mä silloin tiennyt kaiken sen, mitä mä tiedän tänään, niin itestäni kuin susta ja elämästä yleensäkin. Nyt mä voin ehkä lähinnä puhua siitä, miten mä koin sut ja miten mä kuvittelen kaiken omassa mielessäni.  Sulla ja mulla ei ollut samanlaista lapsuutta ja silti niissä on paljonkin yhteneväisyyksiä. Sä kerroit, että sä koit ja näit väkivaltaa kotona etkä ikinä vois satuttaa omia lapsiasi tai mitään eläintä niin. Sun koulumaailmakin oli erilainen kuin mun. Sä sait karttakepistä sormille ja opettaja saattoi häpäistä sua kaikkien edessä joka päivä. Sä kuljit pitkiä koulumatkoja hiihtäen ja kävellen. Se oli tavallista siihen aikaan. Teidän perheessä isä oli vahva auktoriteetti. Joskus ymmärsin sun puheista, että pelkäsit

 Joskus sitä miettii, että mitä hittoa mä oikein oon tekemässä. Sitten asiat kuitenkin lutviutuu ja tasottuu. Tai ainakin mä oon olettanut niin. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että käyn isompaa ammatillista ja identiteettikriisiä läpi.  Mulla on takana 3 kuukautta töitä kevennettynä niin, että teen 3 päivää töitä ja sitte saan huilailla 4 päivää peräjälkeen. Tää on toiminu mulle tosi hyvin. Pelottaa ajatuskin siitä, että 1,5 kuukauden päästä mulla alkais taas täydet työviikot. Ainoo positiivinen asia, mitä siitä keksin on, että ei enää tartte niin paljoo miettiä, saanko laskut maksettua. Toisinaan myös syyllisyys nostaa päätään, kun työkaverit kuitenkin painaa täyttä viikkoa tasan samassa työssä. Silloin auttaa, kun ajattelen, että minä oon itse hakenut apua, kun se romahdus tuli. Nyt otan tukitoimista kaiken hyödyn irti.  Mulla on jo jonkun aikaa ollu semmonen olo, että oon vähän ehkä luisunut taakse päin. Tarkotan sillä, että palautumisessa on tullut muutoksia taas huonompaan suuntaan.