Henkilökohtaisesti

Oli joululoman viimeinen päivä. Siitä tulikin sairasloman ensimmäinen päivä. Miten tää nyt taas näin meni? Just tätä mä oon vältellyt kuin ruttoa.  Loppukesän tai ehkä oikeestaan syksyn aikana alkoi käynnistymään jonkinlainen prosessi, johon liittyi voimia kuluttavia tapahtumia, tunteita ja ajatuksia. Oli häilyvä fiilis, että pientä stressiä alkaa olemaan. No se on normaalia. Se taas ei, että stressi ei välillä hellittänyt eikä hävinnyt, vaan kasaantui ja kasvoi. Alkoi olla väsynyt olo, siis todella väsynyt, ympäri vuorokauden. Tunsin jonkinlaista aivosumua viimeset työviikot. En palautunut enää oikeen mistään. Onneksi pian oli työterveyshoitajan tarkastus.  Sinne kun pääsin, sitä tarinaa vaan tuli. Välillä herkistyin ja taas rauhotuin. Annoin tulla ulos kaiken, mikä oli kuukausikaupalla mietityttänyt. Ja se hoitaja kuunteli. Kuunteli huolella ja teki täydentäviä kysymyksiä. Oli kaikenlaista fyysistä vaivaa ja huolta terveydestä. Oli myös henkisiä paineita ja uniongelmaa, jatkuvaa väsy

Kotityöt - ne hommat, joita ei huomata tehtävän, ellei niitä jätä tekemättä. Ikuinen taistelutanner, joka herättää tunteita. Jokapäiväinen puheenaihe. Minkä tahansa sukupolven ihana velvollisuus. Sukupuolesta riippumatta ne tulisi hoitaa. Edes jollain tavalla. Se on arkipäivää, joten luulisi olevan yksinkertaista ja tulevan luonnostaan. Mutta kun se ei vain aina mene niin. Onko se liikaa sitten vaadittu, jos toinen puolisoista on kotona ja toinen töissä, että se kotona oleva tekisi niitä asioita kotona? Miksi tuntuu, että joskus asiasta sanomisen ajattelukin on väärin toista kohtaan? Onko mun vain kiltisti tehtävä kaikki se, mitä toinen ei ehkä omaa suurpiirteisyyttään tai mukaviin puuhiin uppoutumiseltaan saa tehtyä. Joskus se tuntuu hirvittävän isolta ongelmalta, välillä sitä vain ajattelee, että jaahas, hommat odottaa seuraavaa päivää. Voihan olla myös niin, että toinen ajattelee samaan tapaan, vaikka en siitä huomaa merkkiäkään. Miksi kuitenkin vain mua tuntuu häiritsevän siivo