Henkilökohtaisesti

Mun mielessä on idyllinen kuva, jossa mä istun hyvissä ulkoiluvarusteissa terassilla kuuman kaakaon kanssa. Tässä me kuitenkin katellaan ulos ikkunasta syvissä mietteissä, ehkä haaveillen, toivoen, ihastellen ja vähän myös helpottuneina siitä, että me ollaan sisällä. Joinakin päivinä ei vaan meinaa jaksaa sängystä ylös. Joinain päivinä ei voi edes ajatella lähtevänsä liikkeelle, kotiovesta ulos. Tulee vaan vilkuiltua monet kerrat ikkunasta pihalle. Siinä huomaa, että ajatuksissa pyörii velvollisuus olla osa yhteiskuntaa ikkunan ulkopuolella. Pitäiskö kuitenkin? Samaan aikaan ajatuksiin livahtaa sanat, mitkä on kuullut monesta suunnasta: ole armollinen itsellesi! Mieli joutuu helposti kamppailevaan tilaan - mennäkö vai eikö mennä. Kumpi on mua ajatellen sitä armollisuutta? Vastustajaminä luettelee syitä, miksi ei: sielä on kylmä, ei oo pakko mennä mihkään, sä olit eilen niin aktiivinen, että nyt vaan lepäät, mihin sä ees menisit, sun pitää eka kuitenki syödä ja pukea, jos sä tänäänkin o

Tänään tulee tällänen lyhyt postaus. Li Andersson kertoi tänään Facebookissa näin: "varhaiskasvatuksen kehittämiseen on linjattu 30 miljoonan kertaluontoisesta rahoituksesta" Mitä tää käytännössä tarkottaa ja miten se näkyy varhaiskasvatuksen työntekijän työhyvinvoinnissa konkreettisesti? Jatkuvalla syötöllä meiltä vaaditaan uutta osaamista ilman lisäopetusta tai koulutusta, jatkuvaa itsensäkehittämistä, enemmän digiä, uusia projekteja, enemmän laatua, lisää sitä sun tätä. Muistakaa, että meillä on ne lapset sielä. He ovat tarvitsevia, pieniä ihmisiä. Heillä on tunteet ja he haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi sekä kokea iloa, turvaa ja hauskuutta. Ryhmässä olevat 12 tai 21 lasta ei keskenään toimi samalla tavalla. Lapsiryhmä ei toimi, kuten kirjoissa voisi toimia - synkassa ja kaikki ripeästi, tarkasti, osaavasti ja ajallan . Tää on oikeeta elämää ja jokaisella lapsella on omat tarpeet, oma tapa osallistua, oma tahto, oma rytmi, oma ikä, omat taidot, oma mieli...  Kun n

Perjantai-ilta. Loman jälkeen eka työviikko takana. Jotenkin tuntuu erilaiselta. Ihan kun jotain puuttuisi. On jotenkin kevyehkö olo. En olekaan tavallisen perjantain tapaan rättiväsynyt! Mitä ihmettä? Tyypillinen perjantai-ilta on aivan jotain muuta kuin tänään on ollut. Tavallisesti kotimatkalla jalat, selkä, kädet, niska ja pää tuntuu painavan triplasti sen verran, mitä ne todellisuudessa painaa. Mieli on täynnä ailahtelevia tunteita ja ajatukset risteilee työpäivien asioissa. Muistinko...jätinkö... laitoinko...ei hitto... ainiin...sekin vielä...voi ei...ärsyttävää kun...olis pitänyt...  Kotimatka töistä kestää n. 25 minuuttia. Kuljen sen osittain bussilla ja osittain kävellen. Useimmiten en ehdi haluamaani bussiin, vaan odotan seuraavaa puoli tuntia tai menen kahdella bussilla. Siitä saa taas lisää aihetta kiroiluun. Ja aikaa ajatella, tuntea ja sisäisesti jopa itkeä. Kotiin päästyäni olen kiukkuinen, nälkäinen, janoinen ja aina on kiire vessaan. Ajatukset on puoliksi työasiois

Edelliseen blogitekstiini viitaten... Siitä ehkä jollain tasolla huokuu väsymys, näkymättömyys, epätoivo ja sisäiset arvotaistelun arvet. Koen tätä usein varhaiskasvatuksen lastenhoitajana. En ole kertaakaan lähes 14-vuotisen vaka-urani aikana kokenut niin suurta sisäistä myllytystä kuin viimeisen 2 vuoden aikana. Kaikki paine, mitä meihin tässä työssä kohdistetaan, on kasvanut jättimäiseksi mustaksi möykyksi, joka ahdistaa ja tuo painajaisia, joissa en selviä tavallisista työtehtävistäni.  Nyt olen vihdoin henkisesti jalka pienesti ovenraossa. Mietin vaihtoehtoja ja varovasti suunnittelen seuraavaa hiiren askelta pois tästä kuviosta. Uskallanko? Se ei ole yksinkertaista, koska tätä työtä tehdään niin ammatillisen pätevyyden, kokemuksen kuin tunteidenkin tasolla. Yksi pienen pieni askel kauemmaksi, kaksi takaisin jne. Ja takaisin päin vetää joka kerta ne pienet ja suuret hetket sen pääasian eli lapsen kanssa. Ei mikään muu. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tää

Tässä on nyt vuosia kuunneltu joka ikisen hallituksen puheita sopeuttamisesta, uudistamisesta, uudelleen järjestelemisestä, tehostamisesta, keskittämisestä ja mitä muita synonyymejä onkin säästöille ja kurjistamiselle keksitty. Sopeuttaminen on kiva sana. Sitä ei ihan täysin voi sanoa negatiivissävytteiseksi ja on tarpeeksi epämääräinen myös positiiviseksi toimeksi. Nyt kun on kokeiltu laajasti hallituksen edistämää sopeuttamista, voidaan tavoitella myös työväestön harjoittamia sopeuttamistoimia. Otan esimerkiksi oman työni varhaiskasvatuksen lastenhoitajana. Tarinat on fiktiivisiä ja silti tosia. Espoon kaupungin sivuille on tullut uunituore varhaiskasvatussuunnitelma 2019 . Lyhyesti käytän sanaa vasu19. Olen ehtinyt sitä puoleen väliin lukea - sairaslomalla. Sehän on opus, joka ohjaa varhaiskasvatuksen toimintaa. Tämä teos on jokaisen luettava. Siinä riittää tekemistä. Ei toivoakaan, että sen ehtii työaikana tehdä. Tässä tullaankin ensimmäiseen sopeuttamistoimeen: luetaan vain otsi

Julkaisenkin tällä kertaa vanhemman tekstin omista arkistoistani: OSA I KIRJE YHDESTÄ TYÖPÄIVÄSTÄ VARHAISKASVATUKSESSA Tänään ryhmässäni oli paikalla 22 lasta. Heistä muutama kaipaa erityisempää huomiota. Avustajaa kunnalla harvoin saa, etenkään kun selkeitä diagnooseja ei ole. On vain meidän oma sana ja kokemus sekä huoli, joka nousee pintaan, kun tunnemme itsemme riittämättömiksi. Koitamme kuitenkin tehdä aina parhaamme. Ennen kuin iltavuoro tuli töihin, hoidin tiimikaverin kanssa kahdestaan askartelut näille lapsille. Suurin osa oli samaan aikaan jakautuneena leikkeihin ja askartelijoita oli kahdessa pöydässä, jotta jokainen lapsi ehtisi päästä luomaan omia hienoja taideteoksiaan . Koko porukalla oltiin samassa tilassa, joten työrauha oli melko olematonta ja vaati suurimmalta osalta äärimmäisiä voimavaroja, jotta he jaksaisivat keskittyä tekemiseensä.  Askartelijoista muutama tarvitsee vielä konkreettisesti apua leikkaamisessa ja moni hyvin paljon tukea kesk

Kotityöt - ne hommat, joita ei huomata tehtävän, ellei niitä jätä tekemättä. Ikuinen taistelutanner, joka herättää tunteita. Jokapäiväinen puheenaihe. Minkä tahansa sukupolven ihana velvollisuus. Sukupuolesta riippumatta ne tulisi hoitaa. Edes jollain tavalla. Se on arkipäivää, joten luulisi olevan yksinkertaista ja tulevan luonnostaan. Mutta kun se ei vain aina mene niin. Onko se liikaa sitten vaadittu, jos toinen puolisoista on kotona ja toinen töissä, että se kotona oleva tekisi niitä asioita kotona? Miksi tuntuu, että joskus asiasta sanomisen ajattelukin on väärin toista kohtaan? Onko mun vain kiltisti tehtävä kaikki se, mitä toinen ei ehkä omaa suurpiirteisyyttään tai mukaviin puuhiin uppoutumiseltaan saa tehtyä. Joskus se tuntuu hirvittävän isolta ongelmalta, välillä sitä vain ajattelee, että jaahas, hommat odottaa seuraavaa päivää. Voihan olla myös niin, että toinen ajattelee samaan tapaan, vaikka en siitä huomaa merkkiäkään. Miksi kuitenkin vain mua tuntuu häiritsevän siivo

Olinpa tuossa viikko takaperin erityisen väsynyt ja viluinen. Seuraavana aamuna kurkkua kivisti vähän. Tottakai ajattelin, että nyt se syksyn eka flunssa tulee, vaikka olin aloittanut sinkkitablettirumban pari viikkoa sitten. Joka aamu ja joka ilta ottaisin tabletin. Ehkä sillä selvitään. Kolmantena aamuna kurkku oli hirmu kipeä. Työpäivän aikana alkoi päänsärky, joka ei päästänyt otteestaan ja kotiin lähtiessäni olo oli jo todella voipunut. Ihoon sattui vaatteiden kosketuskin, päätä kiristi, kurkkua kuivasi ja kipristeli, silmistä valui kyyneliä viiman takia ja niiskuttaminen alkoi. Onneksi alkoi viikonloppu! Kotona kaivoin heti esiin sinkkitabut, nenäliinat, buranaa, auringonhattu-uutteen, inkivääriteen, hunajaa ja otin extra-annoksen vielä vitamiininestettä. Nenään suihkin nuhasumutetta ja suuhun tiputin hunajastrepsils-pastillin. Sitten vaan lämpimään suihkuun, villasukat, löhövaatteet ja viltin alle lepäämään. Jess, kiva viikonloppu tulossa. Tämähän toki tarkotti jo sovitun le