Henkilökohtaisesti

Tänä aamuna poljin terapiaan poikkeuksellisen haastavien tunteiden vallassa. En kuitenkaan ollut kiukkunen ja ärsyyntynyt terapiaan liittyvistä syistä. Kaikki viimeisen 2 työviikon aikaiset tunteet velloi kropassa ja mielen perukoilla. En ollut vihanen kenellekään, mutta olin silti täynnä vihaa ja suuttumusta. Mä oon ollut todella väsynyt. Sekä fyysinen että psyykkinen palautuminen raskaista työpäivistä on ollut puutteellista.  Terapiasessio tuntui lyhyesti sanottuna tiukalta tilanteelta ja mä kuvailinkin mun tuntemuksia terapeutille. Sieltä poistuessani mä kävin melko kovilla kierroksilla. Tunsin sen joka kohdassa ympäri mun kroppaa. Kotiin päin pyöräillessä mieli työsti terapiasessiota ja pikkuhiljaa sisäinen tunnelma kääntyi helpottuneemmaksi ja mukavammaksi. Tuli sellanen "oikeestaan..."-fiilis. Kotipihan kohdalla mä olin ajatuksissani jo uppoutuneena työn tuomiin antoisiin ja nautinnollisiin puoliin. Niitä mun työssä riittää hirveen paljon. Ne on pieniä suuria hetkiä. Pe

Mä otin kesäkuussa yhteyttä töissä huoltoon ja puhuin esimiehelle, että työolot on aivan hirveät. Päiväkodin sisälämpötilat oli lähes koko kesäkuun 27-31 asteen välillä ja ilma vaan seisoo. Jonain päivänä satuin mainitsemaan esimiehelle, että taas ulkolämpö näyttää erroria ja sisälämpö 27,3. Vastaus tähän oli: no sehän on vielä lain puitteissa. No niinhän se on. Rajalämpötila sisällä työsuojelun mukaan on 28°C. Yhtään viileää tilaa ei talossa ole. Myös moni vanhempi ihmetteli meidän lämpötiloja sisällä ja jotkut kiirehti aina pois lasta hakiessaan, kun ei jaksanut olla niin kuumassa. Vanhempien puolelta on ihmetelty myös lasten pihan kuumuutta jo kahtena kesänä, mutta etenkin tänä vuonna.  Ulkona oli varjossa olevassa mittarissa (parkkipaikka) mukaan silloin 30 astetta eli auringossa (lasten leikkipiha) varmasti paljon  pahempi. Meillä 1-3- vuotiaiden piha on asfalttia ja hiekkaa. Piha-alue on u-muotoisen rakennuksen sisäpihalla eli edes tuuli ei siinä juuri käy. Ei puita, ei varjoja s

Maanantain ja tiistain välinen yö meni yllättävän kivuttomasti. Nukuin hyvin, vaikka heräilinkin pari kertaa aamuyöstä ja hikoilin. Unessa vilahteli tuttuja lapsia työmaalta. Noustessa herätyskellon ääniin väsytti paljon. Olin kuitenkin ihan hyvällä mielellä. Odotin jo jännityksen ja innostuksen sekaisin tuntein töihin lähtöä. Mun suurin turva tuli ajatuksesta, että teen töitä vain 3 peräkkäistä päivää viikossa. Kyllä mä siihen pystyn. Tai jos se tuntuu liialta, mulle on annettu lupa myös ehdottaa toisenlaista järjestelyä. Se, että mä tunnen mun tiimikaverit ja asiakkaat, helpottaa töihinpaluuta. Oon ollu melko avoin työpaikan suuntaan tilanteesta, joka on myös helpottanut ajatusta töihinpaluusta.  Mulla on tukena työterveys. Työterveyshoitaja ja kaksi lääkäriä on mukana puhelinaikojen, seurantakäyntien ja -palaverin kautta. Otin myös ensimmäisen pieleen menneen lääkekokeilun jälkeen testiin toisen lääkkeen, joka on sopinut mulle paremmin. Mä oon nyt käyttänyt Citalopramia kuukauden v

Edelliseen blogitekstiini viitaten... Siitä ehkä jollain tasolla huokuu väsymys, näkymättömyys, epätoivo ja sisäiset arvotaistelun arvet. Koen tätä usein varhaiskasvatuksen lastenhoitajana. En ole kertaakaan lähes 14-vuotisen vaka-urani aikana kokenut niin suurta sisäistä myllytystä kuin viimeisen 2 vuoden aikana. Kaikki paine, mitä meihin tässä työssä kohdistetaan, on kasvanut jättimäiseksi mustaksi möykyksi, joka ahdistaa ja tuo painajaisia, joissa en selviä tavallisista työtehtävistäni.  Nyt olen vihdoin henkisesti jalka pienesti ovenraossa. Mietin vaihtoehtoja ja varovasti suunnittelen seuraavaa hiiren askelta pois tästä kuviosta. Uskallanko? Se ei ole yksinkertaista, koska tätä työtä tehdään niin ammatillisen pätevyyden, kokemuksen kuin tunteidenkin tasolla. Yksi pienen pieni askel kauemmaksi, kaksi takaisin jne. Ja takaisin päin vetää joka kerta ne pienet ja suuret hetket sen pääasian eli lapsen kanssa. Ei mikään muu. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tää

Tässä on nyt vuosia kuunneltu joka ikisen hallituksen puheita sopeuttamisesta, uudistamisesta, uudelleen järjestelemisestä, tehostamisesta, keskittämisestä ja mitä muita synonyymejä onkin säästöille ja kurjistamiselle keksitty. Sopeuttaminen on kiva sana. Sitä ei ihan täysin voi sanoa negatiivissävytteiseksi ja on tarpeeksi epämääräinen myös positiiviseksi toimeksi. Nyt kun on kokeiltu laajasti hallituksen edistämää sopeuttamista, voidaan tavoitella myös työväestön harjoittamia sopeuttamistoimia. Otan esimerkiksi oman työni varhaiskasvatuksen lastenhoitajana. Tarinat on fiktiivisiä ja silti tosia. Espoon kaupungin sivuille on tullut uunituore varhaiskasvatussuunnitelma 2019 . Lyhyesti käytän sanaa vasu19. Olen ehtinyt sitä puoleen väliin lukea - sairaslomalla. Sehän on opus, joka ohjaa varhaiskasvatuksen toimintaa. Tämä teos on jokaisen luettava. Siinä riittää tekemistä. Ei toivoakaan, että sen ehtii työaikana tehdä. Tässä tullaankin ensimmäiseen sopeuttamistoimeen: luetaan vain otsi

Julkaisenkin tällä kertaa vanhemman tekstin omista arkistoistani: OSA I KIRJE YHDESTÄ TYÖPÄIVÄSTÄ VARHAISKASVATUKSESSA Tänään ryhmässäni oli paikalla 22 lasta. Heistä muutama kaipaa erityisempää huomiota. Avustajaa kunnalla harvoin saa, etenkään kun selkeitä diagnooseja ei ole. On vain meidän oma sana ja kokemus sekä huoli, joka nousee pintaan, kun tunnemme itsemme riittämättömiksi. Koitamme kuitenkin tehdä aina parhaamme. Ennen kuin iltavuoro tuli töihin, hoidin tiimikaverin kanssa kahdestaan askartelut näille lapsille. Suurin osa oli samaan aikaan jakautuneena leikkeihin ja askartelijoita oli kahdessa pöydässä, jotta jokainen lapsi ehtisi päästä luomaan omia hienoja taideteoksiaan . Koko porukalla oltiin samassa tilassa, joten työrauha oli melko olematonta ja vaati suurimmalta osalta äärimmäisiä voimavaroja, jotta he jaksaisivat keskittyä tekemiseensä.  Askartelijoista muutama tarvitsee vielä konkreettisesti apua leikkaamisessa ja moni hyvin paljon tukea kesk

Taas on se aika vuodesta, kun käyn päivittäin tarkastamassa, onko tullut uusia työpaikkoja hakuun. Uusi työnhakurumba alkaa normaalisti joka vuosi tammi-helmikuussa. Kevät-kesä - aikakausi on mulle joka vuosi yhtä raskasta aikaa. Ei vain siksi, että valon määrä lisääntyy ja elimistöllä kestää tottua vuodenajan muutoksiin. Ei. Mulla se liittyy luopumiseen, surutyöhön, pelkojen ja stressin lisääntymiseen sekä elämän uudelleenjärjestämiseen. Jälleen olen vajaan vuoden aikana oppinut uudet kuviot uudessa työpaikassa, uudessa toimintaympäristössä, uudessa työyhteisössä, uusien tiimikavereiden, perheiden, lasten, yhteistyökumppaneiden ja esimiehen kanssa. Olen kiintynyt hoitolapsiin ja omaan tiimiin on tullut luottamuksellinen suhde. Kohta se kaikki rikkoontuu jälleen. Jäljet näkyy mussa ja väitän, että myös lapsiryhmässä, joka kokee taas kerran aikuisten vaihtuvuuden. Olen oppinut myös uusia toimintatapoja ja saanut uusia vastuita hoidettavakseni. Vajaan vuoden aikana tulee paljon uuden