Henkilökohtaisesti

Mä hämmennyn siitä, etten mä oikein tunne mitään järisyttävää, jos mä nään kuvia tuntemattomista kuolleista tai haavottuneista ihmisistä. Tietenkin sellaset kuvat on järkyttäviä. Niin me ajatellaan ja sanotaan. Silti mulla on olo, että siinä kuuluis tuntea jotain ihan hirvittävää. Ajatus nähdä haavoittuneiden ja kuolleiden kuvia ei mua häiritse. Enemmän mua järkyttää se, mitä niiden taustalla on. Kun mun kihlattu kuoli, mä halusin mennä vielä viimeisen kerran katsomaan häntä oikeustieteellisen patologian laitokselle. Kun mun mummi kuoli, mulle annettiin vielä mahdollisuus nähdä hänet kuolleena sairaalan kappelissa. Tottakai mä menin katsomaan. Kun mun isä kuoli, mä halusin ehdottomasti nähdä hänet vielä arkussa ennen siunaustilaisuutta. Siinä mä jotenkin ymmärsin konkreettisesti, että se ihminen todella on kuollut, hengetön, eloton, eikä se nouse tosta enää. Mä myös ymmärsin, kuinka pahasti ihminen voi mennä rikki onnettomuuksissa. Mä oon ottanut kuvan mun isästä ja mummista kuolleena.

Mielialalääkkeet, masennuslääkkeet, ahdistuslääkkeet, rauhottavat lääkkeet, unilääkkeet, nukahtamista helpottavat lääkkeet... mulle on aikuiselämäni aikana tarjottu kaikkia mahdollisia lääkkeitä, kun kriisit on tiputellu haasteita mun tielle. Suomessa on ihan yleinen käytäntö tarjota lääke joka asiaan. Jopa suruun. Nuorena en tiennyt asioista mitään enkä uskonut keskusteluavun voimaan. Ei sitä liioin tarjottukaan. Olin pärjääjä. Olen sitä vielä tänäkin päivänä.  Mulla ei ollut mitään kokemuksia niin valtavista asioista, kuin mun elämäntielle lopulta tuli. Uskoin aina siihen, mitä lääkäri sanoi. En edes ajatellut, että lääkärin sanaa voi kyseenalaistaa. En vastustellut. Ei ollut myöskään somea, jota myöden ihan kaikki on ihmisten saatavilla. Some, Google ja netin keskusteluketjut saa helposti pään sekaisin. Ei edes tarvitse ajatella itse, jos ei halua. Sen kun valitsee vaan puolensa nettikeskustelujen mielipiteistä asiassa kuin asiassa ja on tunteidensa vietävissä.  Tänään oon aika mont