Henkilökohtaisesti

Kylläpä ottaa voimille! Maanantaina kävin muutaman tunnin vierailulla ja illalla hoidin pinon sähköposteja. Kastelin pihat. Tiistaina ulkoilin kissan kanssa tunnin, hoidin asioita työpaikalla ja illalla lähdettiin miehen kanssa eväsretkelle luonnon helmaan. Kastelin pihat. Keskiviikkona oli jälleen sähköpostiasioita. Kävin sen jälkeen hammashygienistin luona ja ajoin vielä töihin, koska sielä oli pari hoidettavaa asiaa. En muistanut niitä tiistaina. Kävin samalla kaupassa. Sen jälkeen meinasi jo uni tulla. Illaksi ajettiin muutamaksi tunniksi kyläilemään. En jaksanut kastella pihoja. Torstaina olin edelleen aamulla väsynyt. Tavoitteena oli tänään hoitaa 2 asiaa: lakanoiden vaihto ja pihojen kastelu. Ne on nyt tehty! Onneksi en tee kaikkea yksin. Kävelin myös extempore lähellä olevaan kauppaan etsimään ötökkähotellia takapihalle. Niitä löytyi vasta seuraavasta kaupasta. Ostin kaksi ja kävelin kotiin.  Aamulla kissa jahtasi piikikästä pörriäistä. Luulin ensin, että ampparia, mutt

Mun mielessä on idyllinen kuva, jossa mä istun hyvissä ulkoiluvarusteissa terassilla kuuman kaakaon kanssa. Tässä me kuitenkin katellaan ulos ikkunasta syvissä mietteissä, ehkä haaveillen, toivoen, ihastellen ja vähän myös helpottuneina siitä, että me ollaan sisällä. Joinakin päivinä ei vaan meinaa jaksaa sängystä ylös. Joinain päivinä ei voi edes ajatella lähtevänsä liikkeelle, kotiovesta ulos. Tulee vaan vilkuiltua monet kerrat ikkunasta pihalle. Siinä huomaa, että ajatuksissa pyörii velvollisuus olla osa yhteiskuntaa ikkunan ulkopuolella. Pitäiskö kuitenkin? Samaan aikaan ajatuksiin livahtaa sanat, mitkä on kuullut monesta suunnasta: ole armollinen itsellesi! Mieli joutuu helposti kamppailevaan tilaan - mennäkö vai eikö mennä. Kumpi on mua ajatellen sitä armollisuutta? Vastustajaminä luettelee syitä, miksi ei: sielä on kylmä, ei oo pakko mennä mihkään, sä olit eilen niin aktiivinen, että nyt vaan lepäät, mihin sä ees menisit, sun pitää eka kuitenki syödä ja pukea, jos sä tänäänkin o