Henkilökohtaisesti

Mun tekis mieli kirjottaa juuri päättyneestä neljän päivän koulutuksesta ihan mieletön teksti. Mutta tiedättekö, mä en ehkä pysty keksimään sanoja kuvaamaan tän koulutuksen annin, merkityksen ja inspiraation määrää ja laatua! Mä oon tuntenut olevani enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Kaikki se, mitä mä henkilökohtaisesti teen mun työssä, ne pienimmätkin hetket läsnäolevana aikuisena, on saanut entistäkin suuremman arvon mun omassa mielessä.  Varhaiskasvatuksen suhteen aihe on jäätävän tärkee  - aivo-osaamista lasten kasvun, kehityksen ja oppimisen tueksi. Kouluttaja on inspiroiva alansa ammattilainen. Hän tietää todellakin, mistä puhuu. Ja kaikki tieto perustuu neuropsykologisiin tutkimuksiin. Aihe on kiinnostanut ja motivoinut mua jo ekoista psykan tunneista lähtien. Mä huomaan, kuinka mun jo ennestään suuri tiedonjano vaan kasvaa. Dopamiinit on hiponu maksimiarvoja! Mä oon saanu ison kasan vahvistusta mun omalle ammatilliselle ajattelulle ja tavalle tehdä mun työtä. Tää koulutus ava

Miksi ihminen saa päättää, kuinka monta mitäkin eläinlajia Suomen luonnossa liikkuu?  Miksi meillä on tappokiintiöt? Miksi ihminen saa päättää, mikä kasvi kasvaa missäkin? Miksi ihminen saa päättää, kuinka paljon vesieliöitä tuhotaan? Miksi ihmeessä ihminen käyttää vesistöjä ja metsiä kaatopaikkoina? Poissa silmistä, poissa mielestä ei vain toimi tässä kohtaa! Miksi ihmisellä on valta päättää lintujen kohtalosta? Miksi ihminen saa vallata jokaisen elinalueneliösentin eliöiden, eläinten ja kasvien kustannuksella? Miksi ihminen rikkoo, tuhoaa, tappaa, roskaa, myrkyttää, sotkee, likaa, saastuttaa? Ja kaikki tämä ilman sanktioita! Tottakai me yhteiskuntana lopulta omasta piittaamattomuudestamme sitten kärsitään tavalla tai toisella. Miks ihmisen ja ympäristön elämän välillä täytyy olla fataalia kilpailua? En tarvitse luentoja. Mä olen perillä turvallisuuskysymyksistä ja nykyaikaisesta elämäntavasta. En silti ymmärrä ihan kaikkia perusteluita. Alunperin säädökset on kuitenkin tehnyt ihminen

Edellisessä postauksessa mainitsemani lääkekokeilu jäi sikseen neljän päivän päästä aloituksesta. Fyysisesti koin oloni viimeisenä päivänä tosi huonoksi ja heikoksi. En saanut lämmintä ruokaa syötyä juurikaan yhtenäkään noista neljästä päivästä. Nyt sitten odotellaan lääkärin soittoa asiaan liittyen. Olo on taas parempi ja ruoka maistuu paremmin. Aamupalan kanssa on vielä enemmän tekemistä.  Lääkekokeilun aikana kiinnitin tosi paljon huomiota siihen, miltä fyysisesti tuntui ja miten se vaikutti. Koko tän sairasloman ajan oon huomannu tarkkailevani ihan kaikkea jatkuvasti. Teen sitä normaalistikin kyllä, mutta nyt se on korostunut. Huomaan ihan kaiken itsessäni ja ympäristössä. Enkä aina haluais huomata.  Mä oon aina ollut nopea ruokailija. Siis se on jo vitsi meillä kotona, kuinka nopeesti lautaset aina tyhjenee. Siitä on etua töissä, kun sielä oma ruokailu hoidetaan samaan aikaan lasten kanssa. Milloin kaatuu maito, joku haluu lisää, yhellä tuli pissahätä, kolmas heittää lautaset la

Mun mielessä on idyllinen kuva, jossa mä istun hyvissä ulkoiluvarusteissa terassilla kuuman kaakaon kanssa. Tässä me kuitenkin katellaan ulos ikkunasta syvissä mietteissä, ehkä haaveillen, toivoen, ihastellen ja vähän myös helpottuneina siitä, että me ollaan sisällä. Joinakin päivinä ei vaan meinaa jaksaa sängystä ylös. Joinain päivinä ei voi edes ajatella lähtevänsä liikkeelle, kotiovesta ulos. Tulee vaan vilkuiltua monet kerrat ikkunasta pihalle. Siinä huomaa, että ajatuksissa pyörii velvollisuus olla osa yhteiskuntaa ikkunan ulkopuolella. Pitäiskö kuitenkin? Samaan aikaan ajatuksiin livahtaa sanat, mitkä on kuullut monesta suunnasta: ole armollinen itsellesi! Mieli joutuu helposti kamppailevaan tilaan - mennäkö vai eikö mennä. Kumpi on mua ajatellen sitä armollisuutta? Vastustajaminä luettelee syitä, miksi ei: sielä on kylmä, ei oo pakko mennä mihkään, sä olit eilen niin aktiivinen, että nyt vaan lepäät, mihin sä ees menisit, sun pitää eka kuitenki syödä ja pukea, jos sä tänäänkin o

Viikko sairaslomaa mennyt. Mä juttelin jo lääkärin kanssa torstaina. Viimeisin tieto labroista on tullut ja sen mukaisesti joitain lisäselvityksiä tulossa. Rautakuuri ja fodmap on jo käytössä. Matala ferritiini selittää suurelta osin väsymystä ja muita oireita. Vatsan olo on helpottunut yllättävän paljon. Hiukan on ns. stressihormoni noussut, joka myös selittää paljon. Mä oon kuitenkin tehnyt päätöksen ja lähden maanantaina töihin. Lääkäri totesi, ettei estettä kokeilulle ole ja pyytää soittamaan hyvin matalalla kynnyksellä uudestaan. Mä totean, että soittelen jos tarvitsee. Mun mielessä pyörii monta ajatusta. Mä en usko oikeasti olevani ihan kunnossa vielä. Mä en oo varma päätöksestä, mutta tehty mikä tehty. Niin kuin mun tapoihin kuuluu, en peräänny päätöksistä juuri koskaan. Ja tässä onkin yks mun sudenkuopista. Yö ennen ekaa työpäivää on tosi heikko. Unen määrä romahti sairaslomaan verraten alle puoleen. Kun kello soi, olo on kamala. Mietin vaan, että miksi? En pysty muuhun. Töihin

Joskus ihminen joutuu toteamaan itselleen, että asiat ei oo niin kuin toivois. On vaan koko ajan väsyny. En tarkota, että on vaan aamulla ärsyttävää herätä ja lähteä liikkeelle. Väsymys on sama vuorokauden ajasta huolimatta. Niin kivat kuin ikävätkin asiat rasittaa ja kaikki on tahmeeta.  Mullekin on käynyt niin. Ehkä tää kuulostaa tutulta jonkun muunkin mielestä. Alkoi labrakierre ja hoitosuhde työterveyshuoltoon. Mun kilpparit, kortisolit ja rautavarastot tutkittiin. Ferritiini olikin melko alhainen. Samalla tehtiin muita täydentäviä tutkimuksia, mm. hemoglobiini, fP-transferritiinin rautakyllästeisyys, P-transferritiinireseptori ja CRP. Kortisolikin näytti olevan koholla. Vihdoin voin todeta itelleni, että hitto mä en oo oikeesti ollu laiska tai kuvitellu tätä olotilaa. Mutta labratulokset on vain yks osa tätä kaikkea. Arki on ollu viime kuukaudet hektistä - aivan liian tiukkoja päiviä etenkin mun ajattelutapojen takia. Siihen vielä akuuttia surua ja luopumista päälle. Jarruttelin k