Henkilökohtaisesti

Mä kipuilin omien tarpeiden kanssa jo monta kuukautta ennen päätöstä. Päätöksen tekeminen oli lopulta yksi isoimmista kipuilun syistä. Mun oli pakko kohdata se tosiasia, ettei kukaan tee päätöksiä mun puolesta. Se olisi ollut tosi helppo vaihtoehto ja sitten olisi vain tyydyttävä siihen, mitä joku muu mun elämän suunnasta päättää. Mutta olisko se vieny mua eteenpäin? Mä en usko, koska mä olisin silloin vain väistäny oman vastuuni. Sanonta "Mikään ei muutu jos mikään ei muutu" pyöri mun päässä. Se tuntui puhuttelevan mua koko ajan. Ja samaan aikaan mä mietin, että sanonnan ajatuksessa on jotain pielessä. Ei se kuitenkaan ole se ajatus, minkä kautta mä löydän vastauksia ja tukea mun omaan tuskailuun. Mä pyörittelin myös usein ajatusta siitä, että "muutosten tuulet puhaltaa" mun elämässä. Mutta tässäkin ajatuksessa on yksi oleellinen virhe. Mä ajattelin koko kevään, että asioiden pitää muuttua, jos mä aion jatkossakin olla työkykyinen. Mitä jos mä vaan nyt odottaisin,

Edellisessä postauksessa mainitsemani lääkekokeilu jäi sikseen neljän päivän päästä aloituksesta. Fyysisesti koin oloni viimeisenä päivänä tosi huonoksi ja heikoksi. En saanut lämmintä ruokaa syötyä juurikaan yhtenäkään noista neljästä päivästä. Nyt sitten odotellaan lääkärin soittoa asiaan liittyen. Olo on taas parempi ja ruoka maistuu paremmin. Aamupalan kanssa on vielä enemmän tekemistä.  Lääkekokeilun aikana kiinnitin tosi paljon huomiota siihen, miltä fyysisesti tuntui ja miten se vaikutti. Koko tän sairasloman ajan oon huomannu tarkkailevani ihan kaikkea jatkuvasti. Teen sitä normaalistikin kyllä, mutta nyt se on korostunut. Huomaan ihan kaiken itsessäni ja ympäristössä. Enkä aina haluais huomata.  Mä oon aina ollut nopea ruokailija. Siis se on jo vitsi meillä kotona, kuinka nopeesti lautaset aina tyhjenee. Siitä on etua töissä, kun sielä oma ruokailu hoidetaan samaan aikaan lasten kanssa. Milloin kaatuu maito, joku haluu lisää, yhellä tuli pissahätä, kolmas heittää lautaset la

Mielialalääkkeet, masennuslääkkeet, ahdistuslääkkeet, rauhottavat lääkkeet, unilääkkeet, nukahtamista helpottavat lääkkeet... mulle on aikuiselämäni aikana tarjottu kaikkia mahdollisia lääkkeitä, kun kriisit on tiputellu haasteita mun tielle. Suomessa on ihan yleinen käytäntö tarjota lääke joka asiaan. Jopa suruun. Nuorena en tiennyt asioista mitään enkä uskonut keskusteluavun voimaan. Ei sitä liioin tarjottukaan. Olin pärjääjä. Olen sitä vielä tänäkin päivänä.  Mulla ei ollut mitään kokemuksia niin valtavista asioista, kuin mun elämäntielle lopulta tuli. Uskoin aina siihen, mitä lääkäri sanoi. En edes ajatellut, että lääkärin sanaa voi kyseenalaistaa. En vastustellut. Ei ollut myöskään somea, jota myöden ihan kaikki on ihmisten saatavilla. Some, Google ja netin keskusteluketjut saa helposti pään sekaisin. Ei edes tarvitse ajatella itse, jos ei halua. Sen kun valitsee vaan puolensa nettikeskustelujen mielipiteistä asiassa kuin asiassa ja on tunteidensa vietävissä.  Tänään oon aika mont

  En usko, että kukaan vois vilpittömästi sanoa, että haluaa olla ihan yksin - ilman minkäänlaista vuorovaikutusta kenenkään kanssa. Jokainen meistä tarvii myös kosketusta. Yksin jäävä ihminen ei välttämättä saa minkäänlaisia hellyydenosoituksia ja kärsii siitä.  Toisten kanssa voit olla hyvinkin läheinen, toisten kanssa etääntyminen tapahtuu välillä ihan huomaamattakin. Miks ystävät sitten etääntyy? Ehkä siinä suhteessa ei kommunikoida tai sitten eri suuntiin vetävät asiat alkaa kiinnostamaan. Joskus ystävyys ei kestä toisen muuttoa kauemmaksi tai vakavaa sairastumista. Pikkuhiljaa huomataankin enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä. Voi olla, että jotkut ottaa etäisyyttä ihan tietoisestikin. Syitä voi olla vähintään yhtä paljon kuin on ystävyyssuhteita.    Ihmisellä on sisäsyntyinen kaipuu ja tarve kuulua johonkin ryhmään ja olla osa yhteisöä. Se luo turvaa ja hyväksytyksi tulemisen kokemuksen. Jo lapsina me kilpaillaan leikkikavereista. Ei kukaan halua jäädä leikin ulkopuolelle. Miltä s

Mun mielessä on idyllinen kuva, jossa mä istun hyvissä ulkoiluvarusteissa terassilla kuuman kaakaon kanssa. Tässä me kuitenkin katellaan ulos ikkunasta syvissä mietteissä, ehkä haaveillen, toivoen, ihastellen ja vähän myös helpottuneina siitä, että me ollaan sisällä. Joinakin päivinä ei vaan meinaa jaksaa sängystä ylös. Joinain päivinä ei voi edes ajatella lähtevänsä liikkeelle, kotiovesta ulos. Tulee vaan vilkuiltua monet kerrat ikkunasta pihalle. Siinä huomaa, että ajatuksissa pyörii velvollisuus olla osa yhteiskuntaa ikkunan ulkopuolella. Pitäiskö kuitenkin? Samaan aikaan ajatuksiin livahtaa sanat, mitkä on kuullut monesta suunnasta: ole armollinen itsellesi! Mieli joutuu helposti kamppailevaan tilaan - mennäkö vai eikö mennä. Kumpi on mua ajatellen sitä armollisuutta? Vastustajaminä luettelee syitä, miksi ei: sielä on kylmä, ei oo pakko mennä mihkään, sä olit eilen niin aktiivinen, että nyt vaan lepäät, mihin sä ees menisit, sun pitää eka kuitenki syödä ja pukea, jos sä tänäänkin o

Viikko sairaslomaa mennyt. Mä juttelin jo lääkärin kanssa torstaina. Viimeisin tieto labroista on tullut ja sen mukaisesti joitain lisäselvityksiä tulossa. Rautakuuri ja fodmap on jo käytössä. Matala ferritiini selittää suurelta osin väsymystä ja muita oireita. Vatsan olo on helpottunut yllättävän paljon. Hiukan on ns. stressihormoni noussut, joka myös selittää paljon. Mä oon kuitenkin tehnyt päätöksen ja lähden maanantaina töihin. Lääkäri totesi, ettei estettä kokeilulle ole ja pyytää soittamaan hyvin matalalla kynnyksellä uudestaan. Mä totean, että soittelen jos tarvitsee. Mun mielessä pyörii monta ajatusta. Mä en usko oikeasti olevani ihan kunnossa vielä. Mä en oo varma päätöksestä, mutta tehty mikä tehty. Niin kuin mun tapoihin kuuluu, en peräänny päätöksistä juuri koskaan. Ja tässä onkin yks mun sudenkuopista. Yö ennen ekaa työpäivää on tosi heikko. Unen määrä romahti sairaslomaan verraten alle puoleen. Kun kello soi, olo on kamala. Mietin vaan, että miksi? En pysty muuhun. Töihin

Oli joululoman viimeinen päivä. Siitä tulikin sairasloman ensimmäinen päivä. Miten tää nyt taas näin meni? Just tätä mä oon vältellyt kuin ruttoa.  Loppukesän tai ehkä oikeestaan syksyn aikana alkoi käynnistymään jonkinlainen prosessi, johon liittyi voimia kuluttavia tapahtumia, tunteita ja ajatuksia. Oli häilyvä fiilis, että pientä stressiä alkaa olemaan. No se on normaalia. Se taas ei, että stressi ei välillä hellittänyt eikä hävinnyt, vaan kasaantui ja kasvoi. Alkoi olla väsynyt olo, siis todella väsynyt, ympäri vuorokauden. Tunsin jonkinlaista aivosumua viimeset työviikot. En palautunut enää oikeen mistään. Onneksi pian oli työterveyshoitajan tarkastus.  Sinne kun pääsin, sitä tarinaa vaan tuli. Välillä herkistyin ja taas rauhotuin. Annoin tulla ulos kaiken, mikä oli kuukausikaupalla mietityttänyt. Ja se hoitaja kuunteli. Kuunteli huolella ja teki täydentäviä kysymyksiä. Oli kaikenlaista fyysistä vaivaa ja huolta terveydestä. Oli myös henkisiä paineita ja uniongelmaa, jatkuvaa väsy

Joskus ihminen joutuu toteamaan itselleen, että asiat ei oo niin kuin toivois. On vaan koko ajan väsyny. En tarkota, että on vaan aamulla ärsyttävää herätä ja lähteä liikkeelle. Väsymys on sama vuorokauden ajasta huolimatta. Niin kivat kuin ikävätkin asiat rasittaa ja kaikki on tahmeeta.  Mullekin on käynyt niin. Ehkä tää kuulostaa tutulta jonkun muunkin mielestä. Alkoi labrakierre ja hoitosuhde työterveyshuoltoon. Mun kilpparit, kortisolit ja rautavarastot tutkittiin. Ferritiini olikin melko alhainen. Samalla tehtiin muita täydentäviä tutkimuksia, mm. hemoglobiini, fP-transferritiinin rautakyllästeisyys, P-transferritiinireseptori ja CRP. Kortisolikin näytti olevan koholla. Vihdoin voin todeta itelleni, että hitto mä en oo oikeesti ollu laiska tai kuvitellu tätä olotilaa. Mutta labratulokset on vain yks osa tätä kaikkea. Arki on ollu viime kuukaudet hektistä - aivan liian tiukkoja päiviä etenkin mun ajattelutapojen takia. Siihen vielä akuuttia surua ja luopumista päälle. Jarruttelin k

Tänä keväänä olen vasta kahdesti tehnyt lyhyen pyörälenkin, vapaa-ajalla siis. Kun ottaa pyörän vapaapäivänä ajoon, sen voi tehdä milloin vain parhaiten itselle sopii ja silloin pyöräilykin tuntuu kevyeltä. Keväiset ilmat houkuttelee ottamaan pyörän käyttöön myös arkena. Ihanneminäni kohottaa kuntoaan ja huolehtii terveydestään ajamalla työmatkat pyörällä - ihan niin kuin ennen vanhaan, silloin nuorena ja reippaana. Työmatkapyöräilyssä inhottavaa on aikataulu ja tuntuu kurjalta mennä puuskuttaen hikisenä töihin. Mukaan on pakattava eväiden lisäksi vaihtovaatetta. Reppukin siis painaa paljon. Aikaa on varattava enemmän, jotta ennen työvuoron alkua ehtii rauhassa siistiytyä ja tasata hengitystä. Onhan niitä selityksiä, joilla itselleen tekee selväksi, että ei kannata. Kyllä se liikkuminen bussilla on kuitenkin aika helppoa, vaikka matka onkin kohtuu lyhyt. Eilen olin järkkymätön ja päätin, että tänään jaksan polkea pyörällä töihin. Jaksoin! Se oli vain pieni esimerkki arjen mukavuusalu

Suomessa on eletty poikkeusolojen kurimuksessa pari viikkoa koronavirus COVID-19 takia. Mitä tunnetiloja näihin viikkoihin mahtaakaan sisältyä. Oletko sä huomannut itsessäsi jotain uusia piirteitä? Miten ihmiset reagoi kovaan stressiin ja elämää rajoittaviin tekijöihin? Jokaisen arki on kerralla pistetty uusiksi. Pakko sanoa, että nyt on Marinin hallitus joutunut tosi kovan paikan eteen. Aiemmilla hallituksilla ei ihan näin hurjia akuutteja kriisejä ole ollut ratkottavanaan. Hallituksen arvostelijat voisi kääntyä itseensä ja miettiä, millaisen paineen alla hallitus nyt joutuu toimimaan. Puolueista viis! Sen jälkeen kannattaisi ehkä vähän miettiä, minkälaista komenttia ilmoille laukookaan. Jokainen voi myös miettiä omaa toimintaansa. Mitä sinä olet tehnyt sen eteen, että et kasvata omaa tai ympäristösi riskiä? Tästä tilanteesta ei ole kokemusta meidän sukupolvilla, mutta päätöksiä on tehtävä terveys edellä ja asioista oltava hetkittäin kartalla. Viruksesta tulee jatkuvasti uutta tieto

Ei ole turhaan ajateltu, että kiire tappaa luovuuden. Kummasti se oleminen, tylsyys ja rauhoittuminen alkaa tehdä tehtäväänsä. Mielikuvitus on nimittäin alkanut tuottaa uusia ideoita. Onkin aika hauskaa keksiä esimerkiksi näitä runoja, loruja, värssyjä jne. Kokeile säkin! Olis kiva kuulla teidän tekeleitä. Aiheita varmasti löytyy, muitakin kuin korona 🙂 Toiset huoletta matkoillansa käy, mä oman pihan käyttöä vaalin. Ei täällä koronaa näy, nyt on aika ottaa neuvosta vaarin. Jos ei oo ihan pakko mihinkään lähtee, ni älä epäröi yhtään relata. Pysähdy, istu elämää kuuntelee, ei kannata elämällä pelata.

Tänään haluan muistaa läheisiäni, joilla on nyt elämässään raskaat ajat. Omistan heille pienen tekstin kauniiden kuvien kanssa. Tuokoon tämä lohtua myös sinulle, joka nyt tätä satut lukemaan, jos koet vaikeita asioita.  Joskus elämä heittelee ja taivaankansi synkkenee,  tuntuu ettei mistään kiinni saa,  myrsky mieltä riepottaa.  Silloin rohkeasti ulos mee, jotain kivaa ja mielekästä tee. Huomaa kauneus, se mieltä kohottaa,  ei pahan voimat pystykään sua kukistamaan. Ei yksin kukaan saa joutua taakkaa kantamaan. Muista, sullakin on se ystävä korvaamaton. Voimien keruu aikansa vie,  lopulta löytyy se valoisa tie. Vihdoin kun pimeä väistyy sivuun, kaiken kauneus palaa mieleen, saa suun taas hymyyn.

Moni on jo viimestä myöden kyllästynyt kuulemaan tai lukemaan koronaviruksesta. Siltikin ollaan Suomessa melko alussa tän sairaudenaiheuttajan kanssa. Omaakin mieltä mietityttää vaikka ja mikä. Siksipä kirjotan joitain ajatuksia talteen. Tänäänkin tulin töihin päiväkotiin. Suomen toimimisen kannalta kaiken ytimeen. Päiväkotien on pidettävä ovet auki. Minä hoidan vastuuni niin kauan, kun itse pysyn terveenä. Lapsimäärä on tipahtanut roimasti. Kasvattajia on toistaiseksi hyvin talossa. Taas on mun onni, että meidän päiväkoti on pieni, vain 2 lapsiryhmää. Mulla on siis oikeesti suhteellisen vähän kontakteja. Toki kuljen bussilla töihin, mutta bussitkin on melko tyhjinä. Etenkin nyt, kun viereinen koulu on suurelta osin suljettu. Työpäivät kuluu hyvin eri tavoin kuin normaalisti. Nyt toki eletäänkin poikkeusaikaa. Tavalliset rutiinit on tipotiessään. Nyt katsotaan päivä kerrallaan, kuka on töissä, missä vuorossa ollaan, kuinka monta lasta on paikalla, missä tilassa lapset fyysisesti le

Olinpa tuossa viikko takaperin erityisen väsynyt ja viluinen. Seuraavana aamuna kurkkua kivisti vähän. Tottakai ajattelin, että nyt se syksyn eka flunssa tulee, vaikka olin aloittanut sinkkitablettirumban pari viikkoa sitten. Joka aamu ja joka ilta ottaisin tabletin. Ehkä sillä selvitään. Kolmantena aamuna kurkku oli hirmu kipeä. Työpäivän aikana alkoi päänsärky, joka ei päästänyt otteestaan ja kotiin lähtiessäni olo oli jo todella voipunut. Ihoon sattui vaatteiden kosketuskin, päätä kiristi, kurkkua kuivasi ja kipristeli, silmistä valui kyyneliä viiman takia ja niiskuttaminen alkoi. Onneksi alkoi viikonloppu! Kotona kaivoin heti esiin sinkkitabut, nenäliinat, buranaa, auringonhattu-uutteen, inkivääriteen, hunajaa ja otin extra-annoksen vielä vitamiininestettä. Nenään suihkin nuhasumutetta ja suuhun tiputin hunajastrepsils-pastillin. Sitten vaan lämpimään suihkuun, villasukat, löhövaatteet ja viltin alle lepäämään. Jess, kiva viikonloppu tulossa. Tämähän toki tarkotti jo sovitun le