Henkilökohtaisesti

Kylläpä ottaa voimille! Maanantaina kävin muutaman tunnin vierailulla ja illalla hoidin pinon sähköposteja. Kastelin pihat. Tiistaina ulkoilin kissan kanssa tunnin, hoidin asioita työpaikalla ja illalla lähdettiin miehen kanssa eväsretkelle luonnon helmaan. Kastelin pihat. Keskiviikkona oli jälleen sähköpostiasioita. Kävin sen jälkeen hammashygienistin luona ja ajoin vielä töihin, koska sielä oli pari hoidettavaa asiaa. En muistanut niitä tiistaina. Kävin samalla kaupassa. Sen jälkeen meinasi jo uni tulla. Illaksi ajettiin muutamaksi tunniksi kyläilemään. En jaksanut kastella pihoja. Torstaina olin edelleen aamulla väsynyt. Tavoitteena oli tänään hoitaa 2 asiaa: lakanoiden vaihto ja pihojen kastelu. Ne on nyt tehty! Onneksi en tee kaikkea yksin. Kävelin myös extempore lähellä olevaan kauppaan etsimään ötökkähotellia takapihalle. Niitä löytyi vasta seuraavasta kaupasta. Ostin kaksi ja kävelin kotiin.  Aamulla kissa jahtasi piikikästä pörriäistä. Luulin ensin, että ampparia, mutt

Tästä saattaakin tulla pitkä kirjoitus. Nyt on niin paljon ajatuksia mielen päällä. Näillä mietteillä kevättä kohti. Pohdin ja pyörittelen tätä nyt aika yleisellä tasolla. Kuntakymppi kertoo, että varhaiskasvatustyössä koetaan kiirettä ja stressiä. Moni joutuu päivittäinkin arvovalintojen keskelle , koska aika ei yksinkertaisesti riitä isoissa monimuotoisissa ryhmissä luonnollisestikaan kohdata jokaista lasta ihan kaikissa hetkissä läsnäolevana - tai huoltajiakaan aamu- ja iltapäiväkohtaamisissa, koska meillä on aina kuitenkin valvomisvelvoite. Työmaa ei yksinkertaisesti anna periksi sille, että jokainen voisi päivittäin kokea tehneensä lapsen kanssa just sen, mikä kenenkin lapsen tarpeen täyttää. Loppuu työtunnit ja tekijät kesken. Ihanteena tietenkin pidetään ajatusta, että teen sen, mihin riitän ja kykenen ja se on tarpeeksi. Onko tää kuitenkin lähinnä mantra, mitä hoetaan vai sisäinen tunne, mikä oikeasti tukee jaksamista?  Sähköpostit tulvii uusittuja lomakkeita, uusia infoja, ti

Viikko sairaslomaa mennyt. Mä juttelin jo lääkärin kanssa torstaina. Viimeisin tieto labroista on tullut ja sen mukaisesti joitain lisäselvityksiä tulossa. Rautakuuri ja fodmap on jo käytössä. Matala ferritiini selittää suurelta osin väsymystä ja muita oireita. Vatsan olo on helpottunut yllättävän paljon. Hiukan on ns. stressihormoni noussut, joka myös selittää paljon. Mä oon kuitenkin tehnyt päätöksen ja lähden maanantaina töihin. Lääkäri totesi, ettei estettä kokeilulle ole ja pyytää soittamaan hyvin matalalla kynnyksellä uudestaan. Mä totean, että soittelen jos tarvitsee. Mun mielessä pyörii monta ajatusta. Mä en usko oikeasti olevani ihan kunnossa vielä. Mä en oo varma päätöksestä, mutta tehty mikä tehty. Niin kuin mun tapoihin kuuluu, en peräänny päätöksistä juuri koskaan. Ja tässä onkin yks mun sudenkuopista. Yö ennen ekaa työpäivää on tosi heikko. Unen määrä romahti sairaslomaan verraten alle puoleen. Kun kello soi, olo on kamala. Mietin vaan, että miksi? En pysty muuhun. Töihin

Oli joululoman viimeinen päivä. Siitä tulikin sairasloman ensimmäinen päivä. Miten tää nyt taas näin meni? Just tätä mä oon vältellyt kuin ruttoa.  Loppukesän tai ehkä oikeestaan syksyn aikana alkoi käynnistymään jonkinlainen prosessi, johon liittyi voimia kuluttavia tapahtumia, tunteita ja ajatuksia. Oli häilyvä fiilis, että pientä stressiä alkaa olemaan. No se on normaalia. Se taas ei, että stressi ei välillä hellittänyt eikä hävinnyt, vaan kasaantui ja kasvoi. Alkoi olla väsynyt olo, siis todella väsynyt, ympäri vuorokauden. Tunsin jonkinlaista aivosumua viimeset työviikot. En palautunut enää oikeen mistään. Onneksi pian oli työterveyshoitajan tarkastus.  Sinne kun pääsin, sitä tarinaa vaan tuli. Välillä herkistyin ja taas rauhotuin. Annoin tulla ulos kaiken, mikä oli kuukausikaupalla mietityttänyt. Ja se hoitaja kuunteli. Kuunteli huolella ja teki täydentäviä kysymyksiä. Oli kaikenlaista fyysistä vaivaa ja huolta terveydestä. Oli myös henkisiä paineita ja uniongelmaa, jatkuvaa väsy

Tänään aloin mielessäni vertaamaan omaa työtä muihin ammattiryhmiin. Löysin yhtäläisyyksiä ja eroja. Puran nyt tätä ajatuksenjuoksua blogiin. Halusin myös vähän leikitellä ajatuksella, että arvostetun teollisuusalan työpaikalla tehtäisi isoja heikennyksiä. Mitä sitten tapahtuisi? Haluan nyt laskea tämän vyyhdin vapauteen, jotta aivoille jää tilaa muille ajatuksille. Voidaan vaikka ensin miettiä valvonta- ja huoltotöitä jossain teollisuuslaitoksessa.  Mietitään hetki vaikka kemianlaitoksia. Ok, kaukaa haettu, mutta mietitään silti. Ja sä voit tietenkin miettiä tän jostain toisesta ammattiryhmästä.  Tämä esimerkki on mun ymmärryksen mukaisesti kirjattu, melko pelkistetty teksti. En tietenkään tiedä tällaisen työpaikan kaikkia pilkkuja ja pisteitä. Enkä yritä väittää, etteikö myös näissä laitoksissa olisi henkilöstöpulaa. Monessa näistä työtehtävissä vaaditaan todella erityistä osaamista, jolloin myös rekrytointi voi olla vaikeaa. Toisin kuin meillä, voitontavoittelu saattaa olla ongelma,

Mua on mietityttänyt pitkään asia, mikä ei tunnu kiinnostavan ketään. Ainakaan siihen ei tunnu tulevan parannuksia. Asiasta ei juuri puhuta julkisesti. Kaupungin päiväkotien systeemissä on iso ongelma. Kun päiväkodin moniosaaja (hoitaa keittiötyön, tiskit, avustaa ryhmien toiminnoissa, pyykkihuolto jne) sairastuu tai lomailee, keittiöön pistetään lastenhoitaja tai varhaiskasvatuksen opettaja. Kaikilla päiväkodeilla ei ole ulkopuolista yritystä (kuten Espoo Catering) hoitamassa keittiötehtäviä. Näin etenkin pienissä yksiköissä. Moniosaaja on päiväkodille kullanarvoinen työntekijä. Samoin kuin oli päiväkotiapulaiset, joita taloissa kipeästi kaivataan.  Moniosaajan tehtäviin kuuluu mm. tilata päiväkodin lapsille ja henkilöstölle ruoat, hän jakaa ruoan ryhmiin, tiskaa, auttaa ruokailu- ja pukemistilanteissa, pitää keittiön kunnossa, hän hoitaa päiväkodin pyykkihuoltoa ja tekee muita avustavia tehtäviä. Pienissä taloissa hänestä tulee tuttu ja turvallinen ihminen lapsille ja myös varhaiskas

Tänään tulee tällänen lyhyt postaus. Li Andersson kertoi tänään Facebookissa näin: "varhaiskasvatuksen kehittämiseen on linjattu 30 miljoonan kertaluontoisesta rahoituksesta" Mitä tää käytännössä tarkottaa ja miten se näkyy varhaiskasvatuksen työntekijän työhyvinvoinnissa konkreettisesti? Jatkuvalla syötöllä meiltä vaaditaan uutta osaamista ilman lisäopetusta tai koulutusta, jatkuvaa itsensäkehittämistä, enemmän digiä, uusia projekteja, enemmän laatua, lisää sitä sun tätä. Muistakaa, että meillä on ne lapset sielä. He ovat tarvitsevia, pieniä ihmisiä. Heillä on tunteet ja he haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi sekä kokea iloa, turvaa ja hauskuutta. Ryhmässä olevat 12 tai 21 lasta ei keskenään toimi samalla tavalla. Lapsiryhmä ei toimi, kuten kirjoissa voisi toimia - synkassa ja kaikki ripeästi, tarkasti, osaavasti ja ajallan . Tää on oikeeta elämää ja jokaisella lapsella on omat tarpeet, oma tapa osallistua, oma tahto, oma rytmi, oma ikä, omat taidot, oma mieli...  Kun n

Edelliseen blogitekstiini viitaten... Siitä ehkä jollain tasolla huokuu väsymys, näkymättömyys, epätoivo ja sisäiset arvotaistelun arvet. Koen tätä usein varhaiskasvatuksen lastenhoitajana. En ole kertaakaan lähes 14-vuotisen vaka-urani aikana kokenut niin suurta sisäistä myllytystä kuin viimeisen 2 vuoden aikana. Kaikki paine, mitä meihin tässä työssä kohdistetaan, on kasvanut jättimäiseksi mustaksi möykyksi, joka ahdistaa ja tuo painajaisia, joissa en selviä tavallisista työtehtävistäni.  Nyt olen vihdoin henkisesti jalka pienesti ovenraossa. Mietin vaihtoehtoja ja varovasti suunnittelen seuraavaa hiiren askelta pois tästä kuviosta. Uskallanko? Se ei ole yksinkertaista, koska tätä työtä tehdään niin ammatillisen pätevyyden, kokemuksen kuin tunteidenkin tasolla. Yksi pienen pieni askel kauemmaksi, kaksi takaisin jne. Ja takaisin päin vetää joka kerta ne pienet ja suuret hetket sen pääasian eli lapsen kanssa. Ei mikään muu. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tää

Tässä on nyt vuosia kuunneltu joka ikisen hallituksen puheita sopeuttamisesta, uudistamisesta, uudelleen järjestelemisestä, tehostamisesta, keskittämisestä ja mitä muita synonyymejä onkin säästöille ja kurjistamiselle keksitty. Sopeuttaminen on kiva sana. Sitä ei ihan täysin voi sanoa negatiivissävytteiseksi ja on tarpeeksi epämääräinen myös positiiviseksi toimeksi. Nyt kun on kokeiltu laajasti hallituksen edistämää sopeuttamista, voidaan tavoitella myös työväestön harjoittamia sopeuttamistoimia. Otan esimerkiksi oman työni varhaiskasvatuksen lastenhoitajana. Tarinat on fiktiivisiä ja silti tosia. Espoon kaupungin sivuille on tullut uunituore varhaiskasvatussuunnitelma 2019 . Lyhyesti käytän sanaa vasu19. Olen ehtinyt sitä puoleen väliin lukea - sairaslomalla. Sehän on opus, joka ohjaa varhaiskasvatuksen toimintaa. Tämä teos on jokaisen luettava. Siinä riittää tekemistä. Ei toivoakaan, että sen ehtii työaikana tehdä. Tässä tullaankin ensimmäiseen sopeuttamistoimeen: luetaan vain otsi

Olinpa tuossa viikko takaperin erityisen väsynyt ja viluinen. Seuraavana aamuna kurkkua kivisti vähän. Tottakai ajattelin, että nyt se syksyn eka flunssa tulee, vaikka olin aloittanut sinkkitablettirumban pari viikkoa sitten. Joka aamu ja joka ilta ottaisin tabletin. Ehkä sillä selvitään. Kolmantena aamuna kurkku oli hirmu kipeä. Työpäivän aikana alkoi päänsärky, joka ei päästänyt otteestaan ja kotiin lähtiessäni olo oli jo todella voipunut. Ihoon sattui vaatteiden kosketuskin, päätä kiristi, kurkkua kuivasi ja kipristeli, silmistä valui kyyneliä viiman takia ja niiskuttaminen alkoi. Onneksi alkoi viikonloppu! Kotona kaivoin heti esiin sinkkitabut, nenäliinat, buranaa, auringonhattu-uutteen, inkivääriteen, hunajaa ja otin extra-annoksen vielä vitamiininestettä. Nenään suihkin nuhasumutetta ja suuhun tiputin hunajastrepsils-pastillin. Sitten vaan lämpimään suihkuun, villasukat, löhövaatteet ja viltin alle lepäämään. Jess, kiva viikonloppu tulossa. Tämähän toki tarkotti jo sovitun le