Henkilökohtaisesti

Mun tekis mieli kirjottaa juuri päättyneestä neljän päivän koulutuksesta ihan mieletön teksti. Mutta tiedättekö, mä en ehkä pysty keksimään sanoja kuvaamaan tän koulutuksen annin, merkityksen ja inspiraation määrää ja laatua! Mä oon tuntenut olevani enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Kaikki se, mitä mä henkilökohtaisesti teen mun työssä, ne pienimmätkin hetket läsnäolevana aikuisena, on saanut entistäkin suuremman arvon mun omassa mielessä.  Varhaiskasvatuksen suhteen aihe on jäätävän tärkee  - aivo-osaamista lasten kasvun, kehityksen ja oppimisen tueksi. Kouluttaja on inspiroiva alansa ammattilainen. Hän tietää todellakin, mistä puhuu. Ja kaikki tieto perustuu neuropsykologisiin tutkimuksiin. Aihe on kiinnostanut ja motivoinut mua jo ekoista psykan tunneista lähtien. Mä huomaan, kuinka mun jo ennestään suuri tiedonjano vaan kasvaa. Dopamiinit on hiponu maksimiarvoja! Mä oon saanu ison kasan vahvistusta mun omalle ammatilliselle ajattelulle ja tavalle tehdä mun työtä. Tää koulutus ava

 Joskus sitä miettii, että mitä hittoa mä oikein oon tekemässä. Sitten asiat kuitenkin lutviutuu ja tasottuu. Tai ainakin mä oon olettanut niin. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että käyn isompaa ammatillista ja identiteettikriisiä läpi.  Mulla on takana 3 kuukautta töitä kevennettynä niin, että teen 3 päivää töitä ja sitte saan huilailla 4 päivää peräjälkeen. Tää on toiminu mulle tosi hyvin. Pelottaa ajatuskin siitä, että 1,5 kuukauden päästä mulla alkais taas täydet työviikot. Ainoo positiivinen asia, mitä siitä keksin on, että ei enää tartte niin paljoo miettiä, saanko laskut maksettua. Toisinaan myös syyllisyys nostaa päätään, kun työkaverit kuitenkin painaa täyttä viikkoa tasan samassa työssä. Silloin auttaa, kun ajattelen, että minä oon itse hakenut apua, kun se romahdus tuli. Nyt otan tukitoimista kaiken hyödyn irti.  Mulla on jo jonkun aikaa ollu semmonen olo, että oon vähän ehkä luisunut taakse päin. Tarkotan sillä, että palautumisessa on tullut muutoksia taas huonompaan suuntaan.

Tänä aamuna poljin terapiaan poikkeuksellisen haastavien tunteiden vallassa. En kuitenkaan ollut kiukkunen ja ärsyyntynyt terapiaan liittyvistä syistä. Kaikki viimeisen 2 työviikon aikaiset tunteet velloi kropassa ja mielen perukoilla. En ollut vihanen kenellekään, mutta olin silti täynnä vihaa ja suuttumusta. Mä oon ollut todella väsynyt. Sekä fyysinen että psyykkinen palautuminen raskaista työpäivistä on ollut puutteellista.  Terapiasessio tuntui lyhyesti sanottuna tiukalta tilanteelta ja mä kuvailinkin mun tuntemuksia terapeutille. Sieltä poistuessani mä kävin melko kovilla kierroksilla. Tunsin sen joka kohdassa ympäri mun kroppaa. Kotiin päin pyöräillessä mieli työsti terapiasessiota ja pikkuhiljaa sisäinen tunnelma kääntyi helpottuneemmaksi ja mukavammaksi. Tuli sellanen "oikeestaan..."-fiilis. Kotipihan kohdalla mä olin ajatuksissani jo uppoutuneena työn tuomiin antoisiin ja nautinnollisiin puoliin. Niitä mun työssä riittää hirveen paljon. Ne on pieniä suuria hetkiä. Pe

Mä otin kesäkuussa yhteyttä töissä huoltoon ja puhuin esimiehelle, että työolot on aivan hirveät. Päiväkodin sisälämpötilat oli lähes koko kesäkuun 27-31 asteen välillä ja ilma vaan seisoo. Jonain päivänä satuin mainitsemaan esimiehelle, että taas ulkolämpö näyttää erroria ja sisälämpö 27,3. Vastaus tähän oli: no sehän on vielä lain puitteissa. No niinhän se on. Rajalämpötila sisällä työsuojelun mukaan on 28°C. Yhtään viileää tilaa ei talossa ole. Myös moni vanhempi ihmetteli meidän lämpötiloja sisällä ja jotkut kiirehti aina pois lasta hakiessaan, kun ei jaksanut olla niin kuumassa. Vanhempien puolelta on ihmetelty myös lasten pihan kuumuutta jo kahtena kesänä, mutta etenkin tänä vuonna.  Ulkona oli varjossa olevassa mittarissa (parkkipaikka) mukaan silloin 30 astetta eli auringossa (lasten leikkipiha) varmasti paljon  pahempi. Meillä 1-3- vuotiaiden piha on asfalttia ja hiekkaa. Piha-alue on u-muotoisen rakennuksen sisäpihalla eli edes tuuli ei siinä juuri käy. Ei puita, ei varjoja s

Mua on mietityttänyt pitkään asia, mikä ei tunnu kiinnostavan ketään. Ainakaan siihen ei tunnu tulevan parannuksia. Asiasta ei juuri puhuta julkisesti. Kaupungin päiväkotien systeemissä on iso ongelma. Kun päiväkodin moniosaaja (hoitaa keittiötyön, tiskit, avustaa ryhmien toiminnoissa, pyykkihuolto jne) sairastuu tai lomailee, keittiöön pistetään lastenhoitaja tai varhaiskasvatuksen opettaja. Kaikilla päiväkodeilla ei ole ulkopuolista yritystä (kuten Espoo Catering) hoitamassa keittiötehtäviä. Näin etenkin pienissä yksiköissä. Moniosaaja on päiväkodille kullanarvoinen työntekijä. Samoin kuin oli päiväkotiapulaiset, joita taloissa kipeästi kaivataan.  Moniosaajan tehtäviin kuuluu mm. tilata päiväkodin lapsille ja henkilöstölle ruoat, hän jakaa ruoan ryhmiin, tiskaa, auttaa ruokailu- ja pukemistilanteissa, pitää keittiön kunnossa, hän hoitaa päiväkodin pyykkihuoltoa ja tekee muita avustavia tehtäviä. Pienissä taloissa hänestä tulee tuttu ja turvallinen ihminen lapsille ja myös varhaiskas

Tänä keväänä olen vasta kahdesti tehnyt lyhyen pyörälenkin, vapaa-ajalla siis. Kun ottaa pyörän vapaapäivänä ajoon, sen voi tehdä milloin vain parhaiten itselle sopii ja silloin pyöräilykin tuntuu kevyeltä. Keväiset ilmat houkuttelee ottamaan pyörän käyttöön myös arkena. Ihanneminäni kohottaa kuntoaan ja huolehtii terveydestään ajamalla työmatkat pyörällä - ihan niin kuin ennen vanhaan, silloin nuorena ja reippaana. Työmatkapyöräilyssä inhottavaa on aikataulu ja tuntuu kurjalta mennä puuskuttaen hikisenä töihin. Mukaan on pakattava eväiden lisäksi vaihtovaatetta. Reppukin siis painaa paljon. Aikaa on varattava enemmän, jotta ennen työvuoron alkua ehtii rauhassa siistiytyä ja tasata hengitystä. Onhan niitä selityksiä, joilla itselleen tekee selväksi, että ei kannata. Kyllä se liikkuminen bussilla on kuitenkin aika helppoa, vaikka matka onkin kohtuu lyhyt. Eilen olin järkkymätön ja päätin, että tänään jaksan polkea pyörällä töihin. Jaksoin! Se oli vain pieni esimerkki arjen mukavuusalu

Edelliseen blogitekstiini viitaten... Siitä ehkä jollain tasolla huokuu väsymys, näkymättömyys, epätoivo ja sisäiset arvotaistelun arvet. Koen tätä usein varhaiskasvatuksen lastenhoitajana. En ole kertaakaan lähes 14-vuotisen vaka-urani aikana kokenut niin suurta sisäistä myllytystä kuin viimeisen 2 vuoden aikana. Kaikki paine, mitä meihin tässä työssä kohdistetaan, on kasvanut jättimäiseksi mustaksi möykyksi, joka ahdistaa ja tuo painajaisia, joissa en selviä tavallisista työtehtävistäni.  Nyt olen vihdoin henkisesti jalka pienesti ovenraossa. Mietin vaihtoehtoja ja varovasti suunnittelen seuraavaa hiiren askelta pois tästä kuviosta. Uskallanko? Se ei ole yksinkertaista, koska tätä työtä tehdään niin ammatillisen pätevyyden, kokemuksen kuin tunteidenkin tasolla. Yksi pienen pieni askel kauemmaksi, kaksi takaisin jne. Ja takaisin päin vetää joka kerta ne pienet ja suuret hetket sen pääasian eli lapsen kanssa. Ei mikään muu. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tää

Tässä on nyt vuosia kuunneltu joka ikisen hallituksen puheita sopeuttamisesta, uudistamisesta, uudelleen järjestelemisestä, tehostamisesta, keskittämisestä ja mitä muita synonyymejä onkin säästöille ja kurjistamiselle keksitty. Sopeuttaminen on kiva sana. Sitä ei ihan täysin voi sanoa negatiivissävytteiseksi ja on tarpeeksi epämääräinen myös positiiviseksi toimeksi. Nyt kun on kokeiltu laajasti hallituksen edistämää sopeuttamista, voidaan tavoitella myös työväestön harjoittamia sopeuttamistoimia. Otan esimerkiksi oman työni varhaiskasvatuksen lastenhoitajana. Tarinat on fiktiivisiä ja silti tosia. Espoon kaupungin sivuille on tullut uunituore varhaiskasvatussuunnitelma 2019 . Lyhyesti käytän sanaa vasu19. Olen ehtinyt sitä puoleen väliin lukea - sairaslomalla. Sehän on opus, joka ohjaa varhaiskasvatuksen toimintaa. Tämä teos on jokaisen luettava. Siinä riittää tekemistä. Ei toivoakaan, että sen ehtii työaikana tehdä. Tässä tullaankin ensimmäiseen sopeuttamistoimeen: luetaan vain otsi

Julkaisenkin tällä kertaa vanhemman tekstin omista arkistoistani: OSA I KIRJE YHDESTÄ TYÖPÄIVÄSTÄ VARHAISKASVATUKSESSA Tänään ryhmässäni oli paikalla 22 lasta. Heistä muutama kaipaa erityisempää huomiota. Avustajaa kunnalla harvoin saa, etenkään kun selkeitä diagnooseja ei ole. On vain meidän oma sana ja kokemus sekä huoli, joka nousee pintaan, kun tunnemme itsemme riittämättömiksi. Koitamme kuitenkin tehdä aina parhaamme. Ennen kuin iltavuoro tuli töihin, hoidin tiimikaverin kanssa kahdestaan askartelut näille lapsille. Suurin osa oli samaan aikaan jakautuneena leikkeihin ja askartelijoita oli kahdessa pöydässä, jotta jokainen lapsi ehtisi päästä luomaan omia hienoja taideteoksiaan . Koko porukalla oltiin samassa tilassa, joten työrauha oli melko olematonta ja vaati suurimmalta osalta äärimmäisiä voimavaroja, jotta he jaksaisivat keskittyä tekemiseensä.  Askartelijoista muutama tarvitsee vielä konkreettisesti apua leikkaamisessa ja moni hyvin paljon tukea kesk

Taas on se aika vuodesta, kun käyn päivittäin tarkastamassa, onko tullut uusia työpaikkoja hakuun. Uusi työnhakurumba alkaa normaalisti joka vuosi tammi-helmikuussa. Kevät-kesä - aikakausi on mulle joka vuosi yhtä raskasta aikaa. Ei vain siksi, että valon määrä lisääntyy ja elimistöllä kestää tottua vuodenajan muutoksiin. Ei. Mulla se liittyy luopumiseen, surutyöhön, pelkojen ja stressin lisääntymiseen sekä elämän uudelleenjärjestämiseen. Jälleen olen vajaan vuoden aikana oppinut uudet kuviot uudessa työpaikassa, uudessa toimintaympäristössä, uudessa työyhteisössä, uusien tiimikavereiden, perheiden, lasten, yhteistyökumppaneiden ja esimiehen kanssa. Olen kiintynyt hoitolapsiin ja omaan tiimiin on tullut luottamuksellinen suhde. Kohta se kaikki rikkoontuu jälleen. Jäljet näkyy mussa ja väitän, että myös lapsiryhmässä, joka kokee taas kerran aikuisten vaihtuvuuden. Olen oppinut myös uusia toimintatapoja ja saanut uusia vastuita hoidettavakseni. Vajaan vuoden aikana tulee paljon uuden

Olinpa tuossa viikko takaperin erityisen väsynyt ja viluinen. Seuraavana aamuna kurkkua kivisti vähän. Tottakai ajattelin, että nyt se syksyn eka flunssa tulee, vaikka olin aloittanut sinkkitablettirumban pari viikkoa sitten. Joka aamu ja joka ilta ottaisin tabletin. Ehkä sillä selvitään. Kolmantena aamuna kurkku oli hirmu kipeä. Työpäivän aikana alkoi päänsärky, joka ei päästänyt otteestaan ja kotiin lähtiessäni olo oli jo todella voipunut. Ihoon sattui vaatteiden kosketuskin, päätä kiristi, kurkkua kuivasi ja kipristeli, silmistä valui kyyneliä viiman takia ja niiskuttaminen alkoi. Onneksi alkoi viikonloppu! Kotona kaivoin heti esiin sinkkitabut, nenäliinat, buranaa, auringonhattu-uutteen, inkivääriteen, hunajaa ja otin extra-annoksen vielä vitamiininestettä. Nenään suihkin nuhasumutetta ja suuhun tiputin hunajastrepsils-pastillin. Sitten vaan lämpimään suihkuun, villasukat, löhövaatteet ja viltin alle lepäämään. Jess, kiva viikonloppu tulossa. Tämähän toki tarkotti jo sovitun le