Henkilökohtaisesti

Mun mielessä on idyllinen kuva, jossa mä istun hyvissä ulkoiluvarusteissa terassilla kuuman kaakaon kanssa. Tässä me kuitenkin katellaan ulos ikkunasta syvissä mietteissä, ehkä haaveillen, toivoen, ihastellen ja vähän myös helpottuneina siitä, että me ollaan sisällä. Joinakin päivinä ei vaan meinaa jaksaa sängystä ylös. Joinain päivinä ei voi edes ajatella lähtevänsä liikkeelle, kotiovesta ulos. Tulee vaan vilkuiltua monet kerrat ikkunasta pihalle. Siinä huomaa, että ajatuksissa pyörii velvollisuus olla osa yhteiskuntaa ikkunan ulkopuolella. Pitäiskö kuitenkin? Samaan aikaan ajatuksiin livahtaa sanat, mitkä on kuullut monesta suunnasta: ole armollinen itsellesi! Mieli joutuu helposti kamppailevaan tilaan - mennäkö vai eikö mennä. Kumpi on mua ajatellen sitä armollisuutta? Vastustajaminä luettelee syitä, miksi ei: sielä on kylmä, ei oo pakko mennä mihkään, sä olit eilen niin aktiivinen, että nyt vaan lepäät, mihin sä ees menisit, sun pitää eka kuitenki syödä ja pukea, jos sä tänäänkin o

Perjantai-ilta. Loman jälkeen eka työviikko takana. Jotenkin tuntuu erilaiselta. Ihan kun jotain puuttuisi. On jotenkin kevyehkö olo. En olekaan tavallisen perjantain tapaan rättiväsynyt! Mitä ihmettä? Tyypillinen perjantai-ilta on aivan jotain muuta kuin tänään on ollut. Tavallisesti kotimatkalla jalat, selkä, kädet, niska ja pää tuntuu painavan triplasti sen verran, mitä ne todellisuudessa painaa. Mieli on täynnä ailahtelevia tunteita ja ajatukset risteilee työpäivien asioissa. Muistinko...jätinkö... laitoinko...ei hitto... ainiin...sekin vielä...voi ei...ärsyttävää kun...olis pitänyt...  Kotimatka töistä kestää n. 25 minuuttia. Kuljen sen osittain bussilla ja osittain kävellen. Useimmiten en ehdi haluamaani bussiin, vaan odotan seuraavaa puoli tuntia tai menen kahdella bussilla. Siitä saa taas lisää aihetta kiroiluun. Ja aikaa ajatella, tuntea ja sisäisesti jopa itkeä. Kotiin päästyäni olen kiukkuinen, nälkäinen, janoinen ja aina on kiire vessaan. Ajatukset on puoliksi työasiois

Ajattelin vaan ruveta kirjottamaan. On menny taas pitkä aika kun viimeksi kirjotin. Aiheita olisi ollut mutta en kerta kaikkiaan oo jaksanu. Nyt annan tajunnan virrata paperille tai no siis näytölle. Kuuntelen The Rasmuksen uusia biisejä. Tykkään. Tunnelma on kiva. Vähän ehkä sininen mutta mun fiiliksiin sopiva. Silti tää ei oo surullista musiikkia. Tulee ihan hyvä mieli. Hmm.  Pitää varmaan pian katsoa mitä tähän tulee koska kirjotan niin vauhdilla etten edes harkitse mitä kirjotan ja virheitä on taatusti tullu. En ehdi tai jaksakaan korjailla. Jättäiskö kuiteski tän just näin. Ehkä se on just sellasen luovan kirjottaimishepulin purkamisen tarkotus. Olkoot miten on. Tulkoot mitä tulee. Delirium. Tämä biisi. Mulla tulee äiti mieleen. Outoa. Tai no ei. Nyt koitan liikaa taas kontrolloida sitä, mitä kirjotan. Pitäs selitellä. Mutta ei se oo nyt tarkotus. Ei tää ookaan niin helppoa kun luulin. Tästä ei varmaan tule pitkä tarina tai sitte en osaa ollenkaan lopettaa. Vitsi mua häiritee