Henkilökohtaisesti

Oli joululoman viimeinen päivä. Siitä tulikin sairasloman ensimmäinen päivä. Miten tää nyt taas näin meni? Just tätä mä oon vältellyt kuin ruttoa.  Loppukesän tai ehkä oikeestaan syksyn aikana alkoi käynnistymään jonkinlainen prosessi, johon liittyi voimia kuluttavia tapahtumia, tunteita ja ajatuksia. Oli häilyvä fiilis, että pientä stressiä alkaa olemaan. No se on normaalia. Se taas ei, että stressi ei välillä hellittänyt eikä hävinnyt, vaan kasaantui ja kasvoi. Alkoi olla väsynyt olo, siis todella väsynyt, ympäri vuorokauden. Tunsin jonkinlaista aivosumua viimeset työviikot. En palautunut enää oikeen mistään. Onneksi pian oli työterveyshoitajan tarkastus.  Sinne kun pääsin, sitä tarinaa vaan tuli. Välillä herkistyin ja taas rauhotuin. Annoin tulla ulos kaiken, mikä oli kuukausikaupalla mietityttänyt. Ja se hoitaja kuunteli. Kuunteli huolella ja teki täydentäviä kysymyksiä. Oli kaikenlaista fyysistä vaivaa ja huolta terveydestä. Oli myös henkisiä paineita ja uniongelmaa, jatkuvaa väsy

Viimeinen kuukausi on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. On ollut pelkoa, epävarmuutta, surua, ahdistusta, hämmennystä. On ollut myös iloa, innostusta, onnellisuutta ja kiitollisuutta.  Kaikki tää väsyttää. Kun päälle ladotaan vielä oman terveydentilan tutkiminen, tulosten odottelu ja niiden tuomat tunteet sekä huoli läheisistä, on kuorma valmis.  Samalla viikolla olen saanut tiedon läheisen kuolemasta ja uudesta elämästä. Välillä on vaikea ymmärtää, tuleeko kyynel ja vatsan jännittynyt kipristely ilon vai surun takaa.  Onnea on uskollinen ja luotettava tukiverkosto, jonka kanssa voi jakaa ajatukset ja tuntemukset. Ilman sitä olisin varmemmin hajoamispisteessä. Se, että joku oikeesti kuulee mut, on niin tärkeetä, ettei tärkeämpää voi olla.  Jos parikymppiselle mulle olis kerrottu, että jonain päivänä tajuan toisiin ihmisiin tukeutumisen merkityksen, olisin tiuskassut että joopajoo mä pärjään kyllä yksin enkä tarvii apua. Niin mä olin aina selvinnyt. En uskonut pätkääkään siihen, et

Tänään haluan muistaa läheisiäni, joilla on nyt elämässään raskaat ajat. Omistan heille pienen tekstin kauniiden kuvien kanssa. Tuokoon tämä lohtua myös sinulle, joka nyt tätä satut lukemaan, jos koet vaikeita asioita.  Joskus elämä heittelee ja taivaankansi synkkenee,  tuntuu ettei mistään kiinni saa,  myrsky mieltä riepottaa.  Silloin rohkeasti ulos mee, jotain kivaa ja mielekästä tee. Huomaa kauneus, se mieltä kohottaa,  ei pahan voimat pystykään sua kukistamaan. Ei yksin kukaan saa joutua taakkaa kantamaan. Muista, sullakin on se ystävä korvaamaton. Voimien keruu aikansa vie,  lopulta löytyy se valoisa tie. Vihdoin kun pimeä väistyy sivuun, kaiken kauneus palaa mieleen, saa suun taas hymyyn.

1.10.2006 illalla olo oli jännittynyt ja odottava. Vähän myös pelotti. Mitä jos jokin menee vikaan, enkä osaakaan auttaa. Oli vain luotettava siihen, että emokissa Harmin vaistot toimii ja selvitään ilman komplikaatioita. Seurasin vieressä koko kissapesueen syntymän ajan. Vihdoin emo oli ponnistanut 4 harmaa-valkoista pentua vierelleen, joita pesi ja hoivasi. Noin puolisen tuntia neljännen pennun jälkeen huomasin emossa muutoksen. Eri asento ja pieni naukaisu. Emo synnytti vielä yhden rääpäleen. Tämä kissa oli väritykseltään erilainen, kilpikonnatyttö, ja muita huomattavasti pienempi. Iloitsin, että viideskin pentu voi hyvin ja Harmi tottuneesti jo hoivasi pienintä tulokasta. Hihkuin heti ilosta ja hoin, että tämän pidän itse! Siinä on meidän kisu. Kyseinen kissanpentu sai aikanaan nimekseen Alli. 4.7.2018 aamulla olo oli huolestunut ja pelokas. Jännitti lähteä töihin, koska Allille oli varattu aika eläinlääkärille. Itse en pääsisi edes mukaan, mutta avokkini hoitaisi asiat. Allin vo

Tänään oli kova päivä. Ei yhtä kova kun eilen, mutta jatkoa kovuudelle. Ihminen on kummallinen otus, kun haluaa välttämättä tuntea tuskaa. Milloin mistäkin syystä. Ja erilaisin seurauksin. No mulla tämä pitkään kytenyt ajatus kirjoittelemisesta alkoi nyt konkreettisesti, kun tunsin, että se tekee hyvää monessa tilanteessa. Eilen siis oli se välttämätön edessä, kun marsu-vanhus ei saanut enää edes takajalkojaan liikkumaan, marsu ei saanut itseään eteenpäin. Säikähdin todella, mutta samassa tajusin, että nyt on viimeistään varattava aika eläinlääkäriin. En voisi katsoa toisen riutumista yhtään pidempään. Päässä jyskyttti ja vatsassa velloi - oli pelko pikkuisen menettämisestä ja toisaalta jos en tee mitään, kärsimyksen seuraamisesta. Kumpikin satutti minua. Mutta nyt pikkuisen elämänlaatu meni omien tunteidenkin yli. Kun aika oli varattu, sylittelin rakasta ja itkin. Kun ajoimme eläinlääkäriin, pidin marsua laatikossa sylissäni, annoin viimeiset apilat matkaevääksi ja itkin. Kun odot