En olekaan vain nimi ajanvarauskirjassa-vuodatus osa I
Loppukesän tai ehkä oikeestaan syksyn aikana alkoi käynnistymään jonkinlainen prosessi, johon liittyi voimia kuluttavia tapahtumia, tunteita ja ajatuksia. Oli häilyvä fiilis, että pientä stressiä alkaa olemaan. No se on normaalia. Se taas ei, että stressi ei välillä hellittänyt eikä hävinnyt, vaan kasaantui ja kasvoi. Alkoi olla väsynyt olo, siis todella väsynyt, ympäri vuorokauden. Tunsin jonkinlaista aivosumua viimeset työviikot. En palautunut enää oikeen mistään. Onneksi pian oli työterveyshoitajan tarkastus.
Sinne kun pääsin, sitä tarinaa vaan tuli. Välillä herkistyin ja taas rauhotuin. Annoin tulla ulos kaiken, mikä oli kuukausikaupalla mietityttänyt. Ja se hoitaja kuunteli. Kuunteli huolella ja teki täydentäviä kysymyksiä. Oli kaikenlaista fyysistä vaivaa ja huolta terveydestä. Oli myös henkisiä paineita ja uniongelmaa, jatkuvaa väsymystä, viluisuutta, ärsyyntymistä. Pyysin myös kuulotarkastusta ja todettiin, että näöntarkastus on myös nyt erittäin aiheellista tehdä. Sain lähetteen vielä terapeutin juttusille ja työterveyslääkärille.
Lääkärin luona sain todella paljon infoa ja täydensin vielä asioita, joita hoitaja oli kirjannut. Hyvänä lääkärinä hän olikin tutkinut mun taustat hyvin ennen mun aikaa. Hänellä oli nimittäin tiedossa ihan vuosienkin takaisia asioita ja lääkityksiä sun muuta. Olipa helpotus, kun ei tarvinnut kaikkea selittää alusta. Lopulta sain lähetteitä todella laajoihin labroihin, keuhkokuvauksiin ja optikon kautta silmälääkärille. Sain myös ohjeet fodmap-ruokavaliohoitoon ja mahdollisuuden jatkotutkimuksiin, jos ruokavaliohoito ei tepsi. Musta tuntu, että musta tutkittiin nyt kaikkea. Kerrankin! Mulla oli vihdoin sellanen fiilis, että joku on oikeesti kiinnostunut kaikesta mitä sanon.
Elämässä oli samaan aikaa surua ja huolta läheisistä. Syöpä nosti ruman päänsä täysin näkyville ja puri lujaa. Tää oli odotettavissa, mutta en silti odottanut sitä just nyt. Onnellisin oon lopulta siitä, että kerkesin sanoa tärkeitä asioita, kerkesin auttaa vähän arjessa, kerkesin jutella puhelimessa vielä ja ehdin istumaan vierelle pari päivää ennen kuolemaa. Kuoleman kohtaaminen on aina raskasta, mutta niin olisi ollut läheisen kipujen ja pelkojen jatkuminenkin kohtuuttoman pitkään. Hautajaiset oli rauhallinen ja tärkeä tilaisuus. Vuosia kestänyt tilanne tuli päätökseensä.
Onneksi sain kokea empatiaa töissäkin ja pääsin juttelemaan myös terapeutin kanssa mun elämäntilanteesta. Kun ihminen on vajavainen, se kaipaa kuulijaa, lähelläolijaa, kanssakulkijaa, pehmeyttä, lämpöä, luotettavuutta ja läheisyyttä. Pahinta kriisissä on ympäristöstä kaikuvat kovat arvot, kaikentietävät ohjeet, ymmärtämättömyys, arvostelu, välttely, aggressiivisuus, vertailu ja vaatimukset.
Lomalla unet oli 3 tunnista 11 tuntiin ja päälle päivätorkut ja kunnon päikkärit. Olo oli välillä aika tokkurainen, kun heräsin pitkiltä päiväunilta sohvalla. Ajantaju oli vähän kateissa ja arkirutiinit sekasin. Viikon loman jälkeen heräsin vähän kauhuissani ajatukseen, että viikon päästä pitäisi olla jo töissä ja mä oon tässä kunnossa.
Pyörittelin asiaa muutaman päivän. En keksinyt muuta, kuin pyytää apua lääkäriltä. Jännitin sitäkin ihan hirveesti. Avun pyytäminen ei oo mulle aina ollut ihan itsestäänselvää. Se ei oo ollu mun luontainen tapa toimia, vaan sitä on ollut pakko opetella ainakin viimeiset 10 vuotta. Vieläkin se tuntuu oudolta, luonnottomalta. Olikin lopulta yllättävän helppoa jutella lääkärin kanssa puhelimessa. Ehkä siksi, että hän jälleen kerran kuuli mua ja välitti. En kuullut ivallista äänensävyä. Sen olen usein tällasessa tilanteessa kuullut oman pään sisällä. Nyt se oli hiljaa.
Ja ollaan siis siinä, että 2 viikon joululoman lopulla viikon sairasloma alkaa. Ehdin siis vielä ennen töihinpaluuta saada loput labratuloksetkin, joita katsotaan sitten viikon päästä. Lääkärin sanoin: "Nyt olet rauhallisin mielin, teet itsellesi mukavia asioita, lepäät ja koita käydä ulkona edes hetki päivässä." Ja niin tein lähes joka päivä.
Jatkoa seuraa. Mihin jäljet vie?
Kommentit
Lähetä kommentti