Miks ihmeessä mä vieläkin oon varhaiskasvatuksen lastenhoitaja?

Tänä aamuna poljin terapiaan poikkeuksellisen haastavien tunteiden vallassa. En kuitenkaan ollut kiukkunen ja ärsyyntynyt terapiaan liittyvistä syistä. Kaikki viimeisen 2 työviikon aikaiset tunteet velloi kropassa ja mielen perukoilla. En ollut vihanen kenellekään, mutta olin silti täynnä vihaa ja suuttumusta. Mä oon ollut todella väsynyt. Sekä fyysinen että psyykkinen palautuminen raskaista työpäivistä on ollut puutteellista. 

Terapiasessio tuntui lyhyesti sanottuna tiukalta tilanteelta ja mä kuvailinkin mun tuntemuksia terapeutille. Sieltä poistuessani mä kävin melko kovilla kierroksilla. Tunsin sen joka kohdassa ympäri mun kroppaa. Kotiin päin pyöräillessä mieli työsti terapiasessiota ja pikkuhiljaa sisäinen tunnelma kääntyi helpottuneemmaksi ja mukavammaksi. Tuli sellanen "oikeestaan..."-fiilis. Kotipihan kohdalla mä olin ajatuksissani jo uppoutuneena työn tuomiin antoisiin ja nautinnollisiin puoliin. Niitä mun työssä riittää hirveen paljon. Ne on pieniä suuria hetkiä. Pelkäänkin, että oon antanut lähinnä ikävän kuvan mun työstä varhaiskasvatuksen lastenhoitajana. Sehän ei tietenkään oo koko totuus. Pääasiassa alaan liittyvä politikointi sekä päättäjien tietämättömyys, kokemuksen puute konkretiasta, meille päin syötetty kiireen tuntu ja jatkuvan kehittymisen vaatimukset vie mun keskittymistä joskus liikaakin siitä varsinaisesta tehtävästä. 

Mitä mun työhön kuuluu?

On jo melkein klisee, että päiväkodin tädit istuskelee hiekkalaatikolla, juoruilee ja leikkii kaikki työpäivät. Noh, tavallaan osa siitä on kyllä ihan totta. Jos se kuitenkin todetaan tiettyyn äänensävyyn, niin kyllä kentän työntekijöiden karvat nousee välittömästi pystyyn. Aika pieni prosenttiosuus meidän tekemästä työstä näkyy ulospäin niille, jotka ei päiväkodissa oikeesti tee töitä. Me tehdään fyysistä työtä, mutta tosi iso osa on kuitenkin näkymätöntä ajatustyötä.

Mun työtehtävien lista on varmaan loputon, jos nimeäisin pienimmätkin yksityiskohdat. Pääasiassa mun työnkuva sisältää kasvatusta, opetusta ja hoivaa. Mä teen töitä ihan niiden pienimpien päiväkotitaipaleen alottaneiden lasten ryhmässä. Kun ikähaarukka on 1-3 vuotta, on luonnollista, että sylittely, tekemisen sanottaminen, vieraisiin ihmisiin luottamuksen kasvattaminen ja syventäminen sekä turvallisena aikuisen oleminen kuuluu olennaisesti kaikkeen, mitä mä töissä teen. Päivästruktuurin tulee olla selkeä ja toistuva. Tää me suunnitellaan yhdessä tiiminä lähimpien työkavereiden kanssa. Henkilökohtasesti mä toimin tietyllä tavalla ottaen huomioon lapsen yksilöllisesti. Sehän taas tarkoittaa, että mun on hyvä tuntea lapsi, nähdä lapsen tapa toimia, kuulla lapsen tarpeet ja reagoida niihin tilanteen vaatimalla tavalla. 

Palaan vielä yllä mainittuun kliseeseen. 

- Päiväkodin tädit istuskelee hiekkalaatikolla: Kyllä! Kun lapsi on näin pieni, hänelle lähiympäristö on erityisen tärkeä. Jos siis lapset haluaa tehdä niitä hiekkakakkuja ja yrittää opetella ihan vaikka ottamaan lapion käteen, minähän istun siinä lähellä ja autan tarvittaessa. Se ei onnistu seisoskelemalla jossain muualla. Useimmiten pelkästään se, että lastenhoitaja tai varhaiskasvatuksen opettaja istuu hiekkalaatikolla, auttaa lapsiakin ohjautumaan hiekkaleikkeihin. Lapset haluaa olla meidän lähellä ja näyttää taitojaan. Lapset haluaa iloita meidän kanssa upeesta hiekkakakustaan, vaikka puolet siitä onkin murtunut. Lapsilla on suuri tarve ikään kuin ottaa meidät mukaan leikkiin tekemällä meille herkkuja hiekasta. Mäkin saan syödä joka viikko kymmenittäin erilaisia kakkuja, suklaakeittoja, makaronia, piirakoita ja juoda mitä milloinkin ovat hiekka-astioihinsa valmistaneet. 

- Päiväkodin tädit juoruilee: Kyllä ja ei! Siltähän se varmaan voi joskus näyttää. Kuuleeko ulkopuoliset kuitenkaan todella, mistä päiväkodin ammattilaiset keskenään puhuu? Noh, mä kerron nyt vaan omasta puolestani. Meillä ei ole päivittäin tiettyä aamupalaveria tai vuoropalavereja ammatilliselle keskustelulle. Varhaiskasvatustyö on tiimityötä. Meidän tiimissä päivät perustuu vahvasti  pienryhmätyöskentelyyn. Heti aamusta jakaudutaan niin, että jokainen työntekijä ottaa oman lapsiryhmänsä ennalta suunniteltuun tilaan ja puuhailee heidän kanssaan yhdessä. Siinä ei aikuisten kesken juurikaan jaeta aamun tai edellisen päivän tapahtumia, kuulumisia, viestejä ja akuutteja asioita. Aamulla päiväkotiin voi tulla lapsia itkuisena tai jääminen on muuten vaikeaa. Silloin luonnollisesti lapsi tarvitsee aikuisen turvaa sylin ja intensiivisen vuorovaikutuksen keinoin. Aika käytetään mahdollisimman hyvin lasten eduksi. Aikuisten väliset asiat hoidetaan niissä kohden, kun arki antaa myöden. Monesti tilaisuus tähän saattaa tulla aamu- tai iltapäiväulkoilun aikaan, kun kaikki työntekijät on samalla piha-alueella lasten kanssa. Toki tää edellyttää mm. sitä hiekkalaatikollakin istuskelua hetken, jotta lapset ohjautuu leikkimään itsekseen ja keskenään. Koska on hyvin pienistä lapsista kyse, aikuisten keskustelut jää välillä katkonaisiksikin. Me työntekijät pidetään kuitenkin tärkeänä jakaa viestejä, jotta tiedetään missä kunkin lapsen kohdalla mennään, miten aamuleikit sujui, onko jotain hoidettavia akuutteja asioita ja mitä asioita huoltajien kanssa tarvitsee käydä läpi. 

- Päiväkodin tädit vaan leikkii kaikki päivät: Totta sekin! Se on meidän tehtävä. Miten muuten lapsi oppii elämää, arkea, vuorovaikutustaitoja, kieltä tai tunnetaitoja kuin yhdessä aikuisen ja toisten lasten kanssa leikkien? Mä mallinnan, sanotan, ohjaan, rikastan, käytän välineitä, heittäydyn, selitän, mahdollistan, kyselen, kehun, kannustan, osallistan, ehdotan, kuuntelen, havainnoin, keskustelen.... Sitä se laaja-alainen oppiminen vaatii. Päiväkodissa leikitään. Päiväkoti ei ole vielä koulu. Leikki on suuressa osassa lapsen kokemusmaailmaa. 

- Varhaiskasvatuksen tädit: Hmmm, mitähän tähän sanois. Päiväkodeissa työskentelee myös setiä. Ihan tehtävänimikkeetkin on tosin olemassa. Jos et vielä niitä tiedä - varhaiskasvatuksen lastenhoitaja, varhaiskasvatuksen opettaja, varhaiskasvatuksen sosionomi, varhaiskasvatusyksikön johtaja, varhaiskasvatuksen esiopettaja, varhaiskasvatuksen erityisopettaja, henkilökohtainen avustaja, ryhmäavustaja (näistä en ole varma nyt nimikkeiden uudistuksen jälkeen). Myös etunimiä saa käyttää. 

Varhaiskasvatuksen lastenhoitajana mun työ perustuu mm. lakeihin, asetuksiin, työnantajan kanssa tehtyyn sopimukseen, pohjakoulutukseen, pitkään työkokemukseen, omaan pohdintaan, tietoon ja tunneälyyn, tutkimuksiin, varhaiskasvatussuunnitelmiin, työpaikan arvopohjalle sekä tiimin kesken tehtyihin sopimuksiin.

Miksi mä siis teen työtä, jossa en nyt kuitenkaan voi hyvin?

Se hetki, kun pieni lapsi katsoo mua ja hymyilee.

Se hetki, kun pieni lapsi yrittää kertoa mulle asiaansa, jota en ihan vielä ymmärrä.

Se hetki, kun lapsen silmissä syttyy oivallus ja riemu.

Se hetki, kun lapsi hakeutuu just mun syliin.

Se hetki, kun lapsi jaksaa yrittää just mun kannustuksen tuella.

Se hetki, kun mä ymmärrän lapsen reaktion takana olevan tunteen ja tapahtuman.

Se hetki, kun mä keskustelen vanhemman kanssa juuri heidän lapsen onnistumisesta.

Se hetki, kun lapsi nukahtaa mun silitykseen.

Se hetki, kun mä sisäistän mun työn arvon.

Se hetki, kun vanhempi osoittaa kiitollisuutensa.

Se hetki, kun lapsi pääsee haastavasta tilanteesta yli mun tuen avulla. 

Se hetki, kun pieni lapsi istuu ensimmäisen kerran potalla 5 sekuntia.

Se hetki, kun mä näen, kuinka toinen lapsi osaa auttaa ryhmäkaveriaan itsenäisesti.

Se hetki, kun lapsi kysyy vaikean kysymyksen, johon en tiedä vastausta.

Se hetki, kun pieni lapsi saa ensikosketuksen muovailuvahaan.

Se hetki, kun pieni lapsi sinnikkäästi yrittää ja lopulta pyytää apua just multa. 

Se hetki, kun lapsi siirtyy vanhemman sylistä mun syliin. 

Se hetki, kun lapsi laulaa mun kanssa. 

Se hetki, kun pieni lapsi ottaa mua kädestä kiinni. 

Se hetki, kun lapsi suuttuu mulle.

Se hetki, kun lapsi uskaltaa maistella outoja ruokia.

Se hetki, kun mä saan käydä ammatillisia keskusteluja työkaverien kanssa. 

Se hetki, kun mä tajuan, miks mä oon nyt just tässä, tän lapsen vierellä.

Se hetki, kun mä pääsen lattialle istumaan pienten lasten keskelle.

Se hetki, kun pieni lapsi itkee surujaan mun rintaa vasten.

Se hetki, kun mä näen mun mallin mukaisen toimintatavan siirtyneen lapseen. 

Se hetki, kun pieni lapsi sanoo: Taru kato!

                            Pohdiskele syksyllä paljon. Se laajentaa ajatusmaailmaa, kun surkeat säät koettelee.