Vahvat tunteet
Tänään oli kova päivä. Ei yhtä kova kun eilen, mutta jatkoa kovuudelle. Ihminen on kummallinen otus, kun haluaa välttämättä tuntea tuskaa. Milloin mistäkin syystä. Ja erilaisin seurauksin. No mulla tämä pitkään kytenyt ajatus kirjoittelemisesta alkoi nyt konkreettisesti, kun tunsin, että se tekee hyvää monessa tilanteessa.
Eilen siis oli se välttämätön edessä, kun marsu-vanhus ei saanut enää edes takajalkojaan liikkumaan, marsu ei saanut itseään eteenpäin. Säikähdin todella, mutta samassa tajusin, että nyt on viimeistään varattava aika eläinlääkäriin. En voisi katsoa toisen riutumista yhtään pidempään. Päässä jyskyttti ja vatsassa velloi - oli pelko pikkuisen menettämisestä ja toisaalta jos en tee mitään, kärsimyksen seuraamisesta. Kumpikin satutti minua. Mutta nyt pikkuisen elämänlaatu meni omien tunteidenkin yli.
Kun aika oli varattu, sylittelin rakasta ja itkin. Kun ajoimme eläinlääkäriin, pidin marsua laatikossa sylissäni, annoin viimeiset apilat matkaevääksi ja itkin. Kun odottelimme vuoroa eläimiä täynnä vilisevässä odotushuoneessa, silittelin pikkuista ja olo oli hetken rauhallinen, Pikkuinen nukkui, Kun lääkäri kutsui meitä, kävelin hiljaa käytävän poikki huoneeseen, jossa rakkaani nukahtaisi lopulliseen uneen. Kyynelet valui poskille enkä voinut yhtään enää pidätellä. Koko toimenpiteen ajan itkin ja vielä mietin, teinkö oikean päätöksen. Sain hetken aikaa hyvästellä rakkaani ja itkeä rauhassa. Silitin elotonta karvaista ystävääni vielä ja sitten lähdettiin kotiin tyhjin mielin. Kotimatkan itkin.
Tänä aamuna heräsin ja olohuoneessa odotti tyhjentämistään marsun hiljainen häkki. Tuijottelin häkkiä tunnin, ehkä pari vältellen koko ajan häkin siivoamista pois. Lopulta päätin, että tämä asia on hoidettava. Aloin käydä tavaroita läpi, tyhjensin häkin ja pesin kaiken. Vähän väliä jouduin istumaan, kun itketti taas. Istuin häkin vieressä keinutuolissa ja itkin, kunnes olo vähän rauhottui.
Ajattelin, että on saatava musiikkia taustalle, mutta kun pistin jotain soimaan, se vain vahvisti ikäviä tunteita ja raskasta luopumisen tuskaa, mutta annoin musiikin soida. Jossain vaiheessa olo alkoi puhdistua. Olin siivonnut häkin, olin myös imuroinut ja karsinut kukista kuivat pois. Olo oli surullinen. Samalla ajatus siitä, että tein oikein marsuani kohtaan, vahvistui. Tuntui, että mielessä risteilevät tunteet ja mietteet kirkastui tehdessäni luopumistyötä. Itku tekee tehtävänsä, kun sen antaa tulla.
Nyt vaalin muistoja tuosta ihanasta karvapallerosta, joka uikutti ihanasti halutessaan kurkkua tai kuullessaan rapisevan salaattipussin äänen, joka nautti otsasilityksestä, joka antoi leikata kynnet kiltisti, mutta pisti hanttiin, kun karvoja piti lyhentää (hän oli pitkäkarvainen rotu), joka antoi kissan tulla häkkiinsä kylään pöllimään heinää, joka nautiskeli, kun pääsi syliin makoilemaan ja joka jaksoi ilahduttaa elämässäni 6,5 vuotta. Nyt ei sinulla ole enää vanhuuden tuomia vaivoja ja saat puiputtaa ja juoksennella jossain toisaalla, toivottavasti vihreää nurmeä täynnä kasvavalla niityllä.
Eilen siis oli se välttämätön edessä, kun marsu-vanhus ei saanut enää edes takajalkojaan liikkumaan, marsu ei saanut itseään eteenpäin. Säikähdin todella, mutta samassa tajusin, että nyt on viimeistään varattava aika eläinlääkäriin. En voisi katsoa toisen riutumista yhtään pidempään. Päässä jyskyttti ja vatsassa velloi - oli pelko pikkuisen menettämisestä ja toisaalta jos en tee mitään, kärsimyksen seuraamisesta. Kumpikin satutti minua. Mutta nyt pikkuisen elämänlaatu meni omien tunteidenkin yli.
Kun aika oli varattu, sylittelin rakasta ja itkin. Kun ajoimme eläinlääkäriin, pidin marsua laatikossa sylissäni, annoin viimeiset apilat matkaevääksi ja itkin. Kun odottelimme vuoroa eläimiä täynnä vilisevässä odotushuoneessa, silittelin pikkuista ja olo oli hetken rauhallinen, Pikkuinen nukkui, Kun lääkäri kutsui meitä, kävelin hiljaa käytävän poikki huoneeseen, jossa rakkaani nukahtaisi lopulliseen uneen. Kyynelet valui poskille enkä voinut yhtään enää pidätellä. Koko toimenpiteen ajan itkin ja vielä mietin, teinkö oikean päätöksen. Sain hetken aikaa hyvästellä rakkaani ja itkeä rauhassa. Silitin elotonta karvaista ystävääni vielä ja sitten lähdettiin kotiin tyhjin mielin. Kotimatkan itkin.
Tänä aamuna heräsin ja olohuoneessa odotti tyhjentämistään marsun hiljainen häkki. Tuijottelin häkkiä tunnin, ehkä pari vältellen koko ajan häkin siivoamista pois. Lopulta päätin, että tämä asia on hoidettava. Aloin käydä tavaroita läpi, tyhjensin häkin ja pesin kaiken. Vähän väliä jouduin istumaan, kun itketti taas. Istuin häkin vieressä keinutuolissa ja itkin, kunnes olo vähän rauhottui.
Ajattelin, että on saatava musiikkia taustalle, mutta kun pistin jotain soimaan, se vain vahvisti ikäviä tunteita ja raskasta luopumisen tuskaa, mutta annoin musiikin soida. Jossain vaiheessa olo alkoi puhdistua. Olin siivonnut häkin, olin myös imuroinut ja karsinut kukista kuivat pois. Olo oli surullinen. Samalla ajatus siitä, että tein oikein marsuani kohtaan, vahvistui. Tuntui, että mielessä risteilevät tunteet ja mietteet kirkastui tehdessäni luopumistyötä. Itku tekee tehtävänsä, kun sen antaa tulla.
Nyt vaalin muistoja tuosta ihanasta karvapallerosta, joka uikutti ihanasti halutessaan kurkkua tai kuullessaan rapisevan salaattipussin äänen, joka nautti otsasilityksestä, joka antoi leikata kynnet kiltisti, mutta pisti hanttiin, kun karvoja piti lyhentää (hän oli pitkäkarvainen rotu), joka antoi kissan tulla häkkiinsä kylään pöllimään heinää, joka nautiskeli, kun pääsi syliin makoilemaan ja joka jaksoi ilahduttaa elämässäni 6,5 vuotta. Nyt ei sinulla ole enää vanhuuden tuomia vaivoja ja saat puiputtaa ja juoksennella jossain toisaalla, toivottavasti vihreää nurmeä täynnä kasvavalla niityllä.
Kommentit
Lähetä kommentti