Kirje varhaiskasvatusalan ammattilaiselta
Aika monilla varhaiskasvatuksessa työskentelevillä, varhaiskasvatuksen asiakasperheillä ja sitä muuten läheltä seuraavilla on suuri huoli varhaiskasvatusalasta, sen työntekijöistä ja erityisesti lapsista. Eikä tämä ole edes mikään uusi huoli. Huoleen vain ei ole reagoitu kunta- tai valtiotasolla. Viestiä on tuotu hallitukseen ihan kasvotustenkin, mutta aihe ei vain tunnu kiinnostavan ketään riittävästi. Miksi näin on?
Kirjoitankin siis tästä huolesta jälleen, koska tätä keskustelua ei käydä aidosti missään. Se antaa jatkuvasti kuvan, ettei Suomen lapsia, huoltajia ja lasten kanssa työskenteleviä pidetä oikeasti tärkeinä ja arvokkaina Suomessa. Voisi kuvitella, että Suomen ja suomalaisten tulevaisuus nimenomaan kiinnostaisi, mutta tällaista viestiä ei ole ammatillisissa piireissä nähty. Johtuuko se siitä, ettei lapsista ja varhaiskasvatuksen työntekijöistä tule välitöntä voittoa siinä taloudellisessa mielessä, joita tilastojen muodossa voitaisiin laskea?
Useissa varhaiskasvatusalan keskusteluryhmissä kysytään, milloin tapahtuu jotain niin kamalaa ja peruuttamatonta, että päättäjät todella reagoivat ryhtymällä toimiin lasten ja työntekijöiden turvallisuuden puolesta. Eli toivo jollain tasolla elää edelleen, mutta itse suhtaudun nykyisin hyvin skeptisesti korulauseisiin ja lupauksiin, koska olen työskennellyt lasten ja kasvatustyöntekijöiden arjen reaalitasolla n. 20 vuotta. En ole nähnyt positiivista muutosta tai hyvinvoinnin kasvua, päinvastoin.
Tässä yhteydessä on myös todettava, että peruuttamattomia asioita on jo tapahtunut, mutta alan kestämättömiin rakenteisiin ja reaaliresursointiin ei silti vieläkään puututa. Hyväntahtoiset sanalliset lupaukset eivät estä lasten väkivallan lisääntymistä, kiusaamistapauksia tai kasvattajien fyysisestä kuormituksesta, eettisistä haasteista ja uupumisesta johtuvia työkykyongelmia.
Päiväkotipäivien aikana lapsia on jo mm. pahoin loukkaantunut ja jopa menehtynyt, unohdettu retkille, karannut, jäänyt vaille tarvitsemaansa tukea, syrjäytynyt, kaltoinkohdeltu, hyppyytetty eri ryhmien välillä ja vaadittu selviytymään itsenäisesti asioista, joihin he eivät vielä kykene. Nyt puhutaan 1-6-vuotiaista, Suomen tulevista nuorista ja aikuisista, opiskelijoista, työntekijöistä ja vanhemmista. Tämä ei näytä hyvältä tulevaisuuden suomalaisten elämän alulta.
Ratkaisut mediaan nousseisiin kohuihin ovat olleet luokkaa poistetaan kaappisängyt ja heijastinliivit käytöstä tai irtisanotaan työntekijä. Vakavien tapahtumien jälkeen syy on usein henkilöissä ja välineissä. Isommat saappaat harvoin joutuvat niin suureen vastuuseen, että olisi pakko lisätä rahoitusta ja palkata henkilökuntaa aitoon tarpeeseen nähden oikein sekä aidosti turvata jokaisen henkilökohtainen turvallisuus. Mitään selvitystä en ole kuullut tehtävän, missä tutkittaisiin yksittäisiin tapahtumiin mahdollisesti johtaneet taustavaikuttimet laajasti eli poliittisten päätösten seuraukset. Vastuu kaatuu aina henkilöstön jäsenen päälle, vaikka tarvittavat resurssit pidetään lukkojen takana eikä työskentelyyn anneta tarvittavia onnistumisen mahdollisuuksia.
Ammattitaitoisia työntekijöitä on jo poistunut alalta ja sairastunut vakavasti niin psyykkisesti kuin fyysisesti ja ammattitaitoinen työvoima vähenee jatkuvasti. Ratkaisuina on mm. siirtää muodollisesti pätemätön lastenhoitaja opettajan sijaiseksi ja kieltää puhumasta epäkohdista julkisesti. Työntekijän oletetaan myös itse ottavan vastuu omasta kuormittumisestaan. Työntekijä voi esimerkiksi pyytää palkattomia päiviä jaksaakseen työympäristössä kokemaansa väkivaltaa, fyysistä kuormitusta, meteliä, jatkuvaa emotionaalista stressiä, työpaikkasyrjintää, hiljentämistä, eettistä kuormitusta, päätösväsymystä, tuen puutetta, heikosti kohdennettua vastuun ja resurssien tasapainoa sekä työvuorojen päivittäistä säätämistä. Hän voi myös itse ostaa esimerkiksi kuuloa suojaavat korvatulpat, aurinkosuojat ja jääpiikit kenkiin päivittäisten työvarusteiden ja vaatetuksen lisäksi. Vaihtoehtona on pitkät sairaslomat terveyden menetysten takia. Onko todellisuudessa taloudellisempaa jatkaa sijaiskierrettä vai lisätä jokaiseen päiväkotiryhmään pysyvästi lain edellyttämää minimiä suurempi henkilöstö huomioiden lisäksi ryhmän erityistarpeet? Kummassakin tapauksessa on maksettava lisäkustannuksia, mutta olisi perusteltua pilotoida suurempaa pysyvää henkilöstöresurssia ja tutkia sen vaikutukset sairaslomien määrään. Oletan itse työntekijänä resurssilisäyksen vähentävän työn kuormittavuutta ja vähentävän mm. uupumisperäisiä sairaslomia pidemmällä tähtäimellä. Sijaisten vaihtuminen paremmin voivaan vakituiseen henkilöstöön myös vaikuttaa lapsiryhmien toimintaan aina myönteisesti.
Johtajien henkilökohtainen ammatillinen vastuu ja vaatimuslista on samalla kasvanut, kun resursointia rajoitetaan monelta suunnalta. Ratkaisuna johtajapulaan on mm. ehdotettu, ettei tulevaisuuden johtajilta vaadittaisi tiettyjä opintoja ja kokemusta alalta. Nykyisillä vastuilla johtajat mielestäni tarvitsisivat ehdottomasti aina joka taloon työparin. Ratkaisu johtajan työmäärän lisääntymiseen on myös ollut se, että osa tehtävistä, kuten työvuorolistojen suunnittelu ja sijaisjärjestelyt valuvat alaspäin sosionomeille, lastenhoitajille ja opettajille. Myös materiaalia tehdään ja ostetaan itse, koska taloille ei varata riittäviä budjetteja. Johtajien odotetaan osallistuvan pedagogisen johtamistyön ohella rekrytointiin, johtoportaan palavereihin, hallinnollisiin töihin, sihteerin tehtäviin, ryhmissä työskentelyyn, käytännön asioiden hoitamiseen, työyhteisön hyvinvoinnin tukemiseen, tiimipalavereihin, koulutuksiin, juhliin, yhteistyöhön perheiden ja moniammatillisten ryhmien kanssa, työterveysyhteistyöhön, tapahtumiin, budjetointiin, hankintoihin, yksikön työn suunnitteluun, arviointiin ja kehittämistyöhön sekä moneen muuhun perustason työtehtävään.
Päiväkotirakennukset homehtuvat, jäävät jopa välttävän kiinteistöhuollon tasolle ja hyvin toimivia pieniä taloja myös suljetaan. Perusteellista päiväsiivousta ei juurikaan enää ole, vaan siivous ja tilojen huolto jaetaan iltasiivoojan, keittiöapulaisen ja kasvatushenkilöstön kesken. Kasvatushenkilöstö usein hoitaa myös kiinteistöhuollolle kuuluvia tehtäviä, koska tukityöntekijöitä ei saada paikalle oikea-aikaisesti. Ruokailu on työntekijöille maksullista, vaikka se on työtehtäväksi luettava tilanne. Sen lisäksi ruoat ovat usein hyvin heikkotasoista, paljon lisäaineita ja eineksiä sisältävää tunnistamattoman näköistä seosta. Lapset eivät useinkaan tunnista ruoassa käytettyjä raaka-aineita tämän takia. Paljon tulee päiviä, jolloin ruokaa menee valtavasti biojätteeseen. Samalla työntekijöiden perustehtävänä on huolehtia lasten hyvästä ravitsemustilasta. Joskus lapsi on päiväkodissa jopa 10 tuntia, mutta syö vain näkkäriä ja juo vettä. Heikko ravitsemustila näkyy tietenkin yli- tai alivireytenä, väsymisenä, energiattomuutena, apaattisuutena.
Rahoitusongelmista huolehtiminen ja taloudellinen vastuunkanto tuntuu siirtyvän jatkuvasti alaspäin lapsiryhmätyöstä vastaaville työntekijöille. Myös teknisen osaamisen vaatimus on kasvanut, mutta siihen ei aidosti saa koulutusta. Laitteita yritetään itse huoltaa ja päivittää, koska rahaa ei ole korjauksiin tai uusien hankintaan. Akuutit viat yritetään saada toimimaan etäyhteyksin ilman ammattilaisen läsnäoloa, mikäli tekniseen tukeen ehditään lapsiryhmätyöltä puhelimessa jonottamaan. Silti laitteiden ja eri ohjelmien käyttämistä edellytetään päivittäin. Kasvatushenkilöstön huomiota viedään lisääntyvässä määrin älypuhelimien ja muiden näyttöjen äärelle, koska kaikki viestintä, dokumentointi, päivittäiset työkäytännöt ja jopa lasten kanssa suunnitellut toiminnot ovat siirtyneet digitaalisille alustoille.
Tiimien on keskenään selviteltävä useita asioita, jotka kuuluisi työstää siellä, missä mm. varoista, työvälineistä, lapsiryhmäkokonaisuuksista, kiinteistöistä ja rekrytoinneistakin päätetään. Työvälineet ovat useimmiten epäkunnossa, vanhentuneita tai niitä on riittämätön määrä verrattain työntekijöiden määrään ja työn vaatimuksiin. Mm. dokumentointiin on rajallisesti työaikaa ja liian vähän siihen vaadittavia tietokoneita, läppäreitä ja älypuhelimia. Peruskameroita, konkreettisia kasvunkansioita tai paperilomakkeita ei ole enää juuri missään.
Mikä siis voisi olla se herättävä ja riittävän vakavaksi katsottava tapahtuma, joka kääntää päättäjien huomion monipuolisiin tilannetta aidosti korjaaviin ja ennaltaehkäiseviin keinoihin ja toimintaan? Minä en keksi mitään suurempaa syytä, kuin lapsiin ja henkilöstöön kohdistuneet vakavat terveyttä ja henkeä uhkaavat tilanteet, joita jo on olemassa. Sen pitäisi olla se "viimeistään nyt" -hetki!
Kommentit
Lähetä kommentti