Henkilökohtaisesti

Perjantai-ilta. Loman jälkeen eka työviikko takana. Jotenkin tuntuu erilaiselta. Ihan kun jotain puuttuisi. On jotenkin kevyehkö olo. En olekaan tavallisen perjantain tapaan rättiväsynyt! Mitä ihmettä? Tyypillinen perjantai-ilta on aivan jotain muuta kuin tänään on ollut. Tavallisesti kotimatkalla jalat, selkä, kädet, niska ja pää tuntuu painavan triplasti sen verran, mitä ne todellisuudessa painaa. Mieli on täynnä ailahtelevia tunteita ja ajatukset risteilee työpäivien asioissa. Muistinko...jätinkö... laitoinko...ei hitto... ainiin...sekin vielä...voi ei...ärsyttävää kun...olis pitänyt...  Kotimatka töistä kestää n. 25 minuuttia. Kuljen sen osittain bussilla ja osittain kävellen. Useimmiten en ehdi haluamaani bussiin, vaan odotan seuraavaa puoli tuntia tai menen kahdella bussilla. Siitä saa taas lisää aihetta kiroiluun. Ja aikaa ajatella, tuntea ja sisäisesti jopa itkeä. Kotiin päästyäni olen kiukkuinen, nälkäinen, janoinen ja aina on kiire vessaan. Ajatukset on puoliksi työasiois

Edelliseen blogitekstiini viitaten... Siitä ehkä jollain tasolla huokuu väsymys, näkymättömyys, epätoivo ja sisäiset arvotaistelun arvet. Koen tätä usein varhaiskasvatuksen lastenhoitajana. En ole kertaakaan lähes 14-vuotisen vaka-urani aikana kokenut niin suurta sisäistä myllytystä kuin viimeisen 2 vuoden aikana. Kaikki paine, mitä meihin tässä työssä kohdistetaan, on kasvanut jättimäiseksi mustaksi möykyksi, joka ahdistaa ja tuo painajaisia, joissa en selviä tavallisista työtehtävistäni.  Nyt olen vihdoin henkisesti jalka pienesti ovenraossa. Mietin vaihtoehtoja ja varovasti suunnittelen seuraavaa hiiren askelta pois tästä kuviosta. Uskallanko? Se ei ole yksinkertaista, koska tätä työtä tehdään niin ammatillisen pätevyyden, kokemuksen kuin tunteidenkin tasolla. Yksi pienen pieni askel kauemmaksi, kaksi takaisin jne. Ja takaisin päin vetää joka kerta ne pienet ja suuret hetket sen pääasian eli lapsen kanssa. Ei mikään muu. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että tää

Taas on se aika vuodesta, kun käyn päivittäin tarkastamassa, onko tullut uusia työpaikkoja hakuun. Uusi työnhakurumba alkaa normaalisti joka vuosi tammi-helmikuussa. Kevät-kesä - aikakausi on mulle joka vuosi yhtä raskasta aikaa. Ei vain siksi, että valon määrä lisääntyy ja elimistöllä kestää tottua vuodenajan muutoksiin. Ei. Mulla se liittyy luopumiseen, surutyöhön, pelkojen ja stressin lisääntymiseen sekä elämän uudelleenjärjestämiseen. Jälleen olen vajaan vuoden aikana oppinut uudet kuviot uudessa työpaikassa, uudessa toimintaympäristössä, uudessa työyhteisössä, uusien tiimikavereiden, perheiden, lasten, yhteistyökumppaneiden ja esimiehen kanssa. Olen kiintynyt hoitolapsiin ja omaan tiimiin on tullut luottamuksellinen suhde. Kohta se kaikki rikkoontuu jälleen. Jäljet näkyy mussa ja väitän, että myös lapsiryhmässä, joka kokee taas kerran aikuisten vaihtuvuuden. Olen oppinut myös uusia toimintatapoja ja saanut uusia vastuita hoidettavakseni. Vajaan vuoden aikana tulee paljon uuden

Kotityöt - ne hommat, joita ei huomata tehtävän, ellei niitä jätä tekemättä. Ikuinen taistelutanner, joka herättää tunteita. Jokapäiväinen puheenaihe. Minkä tahansa sukupolven ihana velvollisuus. Sukupuolesta riippumatta ne tulisi hoitaa. Edes jollain tavalla. Se on arkipäivää, joten luulisi olevan yksinkertaista ja tulevan luonnostaan. Mutta kun se ei vain aina mene niin. Onko se liikaa sitten vaadittu, jos toinen puolisoista on kotona ja toinen töissä, että se kotona oleva tekisi niitä asioita kotona? Miksi tuntuu, että joskus asiasta sanomisen ajattelukin on väärin toista kohtaan? Onko mun vain kiltisti tehtävä kaikki se, mitä toinen ei ehkä omaa suurpiirteisyyttään tai mukaviin puuhiin uppoutumiseltaan saa tehtyä. Joskus se tuntuu hirvittävän isolta ongelmalta, välillä sitä vain ajattelee, että jaahas, hommat odottaa seuraavaa päivää. Voihan olla myös niin, että toinen ajattelee samaan tapaan, vaikka en siitä huomaa merkkiäkään. Miksi kuitenkin vain mua tuntuu häiritsevän siivo

Jokaisella meistä on niitä asioita, jotka toisessa ihmisessä todella häiritsevät, Joku ihmettelee vastaantulijan tapaa kävellä, toinen ei voi lakata tuijottamasta silittämätöntä paitaa, kolmas ei ehkä ymmärrä, miksi  naapurin täytyy huutaa puhelimeensa. Näihin asioihin törmää jokainen väistämättä, olkoon kuinka suvaitsevainen ja ymmärtäväinen tahansa. Ihmiset arvostelee kanssakulkijoita minkä kerkeää, vaikka muuta väittäisi. Jokainenhan meistä on omanlaisensa kokonaisuus. Mutta kun vastaantulija menee ohi, sinä pystyt kävelemään normaalisti ohi eikä hänen outo kävelytyylinsä aiheuta sen kummempia reaktioita normaalisti. Mutta kun tietyt asiat laukaisee suunnattoman raivon ja vihan ja inhotuksen tunteita, joita ei pysty pidättelemään eikä toisaalta purkamaan, vaikuttaa se jo elämänlaatuun. Ja toisaalta se hävettää. Etenkin kun nämä asiat saattaa kuulua ihan jokapäiväiseen elämään, mutta kaikki ei niihin kiinnitä huomiota. Tämä on mun ristini. Ja se on raskas eikä monien mielestä ollen

Tänään oli kova päivä. Ei yhtä kova kun eilen, mutta jatkoa kovuudelle. Ihminen on kummallinen otus, kun haluaa välttämättä tuntea tuskaa. Milloin mistäkin syystä. Ja erilaisin seurauksin. No mulla tämä pitkään kytenyt ajatus kirjoittelemisesta alkoi nyt konkreettisesti, kun tunsin, että se tekee hyvää monessa tilanteessa. Eilen siis oli se välttämätön edessä, kun marsu-vanhus ei saanut enää edes takajalkojaan liikkumaan, marsu ei saanut itseään eteenpäin. Säikähdin todella, mutta samassa tajusin, että nyt on viimeistään varattava aika eläinlääkäriin. En voisi katsoa toisen riutumista yhtään pidempään. Päässä jyskyttti ja vatsassa velloi - oli pelko pikkuisen menettämisestä ja toisaalta jos en tee mitään, kärsimyksen seuraamisesta. Kumpikin satutti minua. Mutta nyt pikkuisen elämänlaatu meni omien tunteidenkin yli. Kun aika oli varattu, sylittelin rakasta ja itkin. Kun ajoimme eläinlääkäriin, pidin marsua laatikossa sylissäni, annoin viimeiset apilat matkaevääksi ja itkin. Kun odot