Vuoteni murmelina

Taas on se aika vuodesta, kun käyn päivittäin tarkastamassa, onko tullut uusia työpaikkoja hakuun. Uusi työnhakurumba alkaa normaalisti joka vuosi tammi-helmikuussa. Kevät-kesä - aikakausi on mulle joka vuosi yhtä raskasta aikaa. Ei vain siksi, että valon määrä lisääntyy ja elimistöllä kestää tottua vuodenajan muutoksiin. Ei. Mulla se liittyy luopumiseen, surutyöhön, pelkojen ja stressin lisääntymiseen sekä elämän uudelleenjärjestämiseen.

Jälleen olen vajaan vuoden aikana oppinut uudet kuviot uudessa työpaikassa, uudessa toimintaympäristössä, uudessa työyhteisössä, uusien tiimikavereiden, perheiden, lasten, yhteistyökumppaneiden ja esimiehen kanssa. Olen kiintynyt hoitolapsiin ja omaan tiimiin on tullut luottamuksellinen suhde. Kohta se kaikki rikkoontuu jälleen. Jäljet näkyy mussa ja väitän, että myös lapsiryhmässä, joka kokee taas kerran aikuisten vaihtuvuuden.

Olen oppinut myös uusia toimintatapoja ja saanut uusia vastuita hoidettavakseni. Vajaan vuoden aikana tulee paljon uuden oppimista, joka vie ensimmäisinä kuukausina aika paljon voimia, etenkin kun olen tällainen vähän ujohko, hitaasti lämpiävä ja herkästi omia rajojaan koetteleva yksilö. Haluaisin osata kaiken heti oikein. Haluaisin aina riittää kaikkeen. Olen tunnollinen ja pysyvyyttä arvostava ihminen. Mitä siitä jää pätkätyöläiselle käteen?

Kiire ja resurssien puute vaikuttaa ristiriitaisesti omien arvojeni mukaiseen toimintaan. Haluaisin aidosti antaa kaikkeni ihan jokaiselle lapselle jokaisena päivänä jokaisessa tilanteessa. Kilpailen jatkuvasti kellon kanssa ja olo on usein riittämätön ison ryhmän keskellä. Tulee sellainen olo, että en tule alan ammattilaisena kuulluksi siellä, mistä meitä kenttätyöntekijöitä ohjaillaan ja määräillään. Pitää vaan kestää ja selviytyä sekä ennen kaikkea jatkuvasti kehittää ja kehittyä. Silti mitään takeita työn jatkumisesta ei ole.

Nyt olen siis saanut jälleen rutkasti uusia kokemuksia ja oppinut paljon uusista ihmisistä. Mutta tulevaisuus on taas epävarmaa muutaman kuukauden. Nyt on jo huhtikuu, joten hakuprosessi on ollut käynnissä hyvän aikaa. Se verottaa voimia töissä, kotona ja pään sisällä. Hakemuksia, haastatteluja, ei-haastatteluja, selailua, pettymyksiä, etsintää, jännitystä, puoliksi tässä päivässä ja puoliksi huomisessa. Elämä on pari kuukautta holdilla, koska on pakko miettiä työttömyyttä vaihtoehtona. Se tuntuu taloudessa. Se ahdistaa. Saankohan tällä kertaa töitä, vaikka kuinka paljon tekisin työpaikan saamisen eteen.

Pari vuotta sitten hankin viimein pätevyyden koulun penkiltä, että loppuis tää pätkätyöhelvetti. Eihän se auttanut. Edelleen olen saanut pätkiä, vaikka vakituisia olen hakenut. Ei kerry lomia, kuten tässä iässä jo toivoisi. Jokainen työvuosi pitää aloittaa alusta. Mitään ei ole ennalta tiedossa. Ei ikinä tiedä, mitä on odotettavissa. Ei voi suunnitella elämää etenkään kesäksi tai muillekaan lomakausille, koska pätkätyöläisellä on aina vähiten lomia. Sehän tarkoittaa sitä, että mä varaudun olemaan töissä aina viimeseen asti. Ja tällä alalla ne lomat perustuu aina asiakkaiden tarpeisiin. Pätkäläisenä mä myös joudun käyttämään vähäisiä vuosilomapäiviäni pitkin vuotta, jos haluan vapaapäiviä eli kesälle jää joka vuosi hyvin vähän lomapäiviä, jos ollenkaan. Talvilomista on turha haaveillakaan.

Elämä pätkäläisenä on vähän kuin elokuvasta Päiväni murmelina. Sama kaava toistuu päivästä toiseen, eikä eteenpäin pääse. Mulla se ajanjakso tosin ei ole yksi päivä, vaan päiväkodin toimintakausi elokuusta seuraavaan. Koskaan ei tiedä, missä mä oon seuraavan vuoden kesä-heinä-elokuussa ja siitä eteenpäin.