Elämään kuuluu iloja ja suruja
1.10.2006 illalla olo oli jännittynyt ja odottava. Vähän myös pelotti. Mitä jos jokin menee vikaan, enkä osaakaan auttaa. Oli vain luotettava siihen, että emokissa Harmin vaistot toimii ja selvitään ilman komplikaatioita. Seurasin vieressä koko kissapesueen syntymän ajan. Vihdoin emo oli ponnistanut 4 harmaa-valkoista pentua vierelleen, joita pesi ja hoivasi. Noin puolisen tuntia neljännen pennun jälkeen huomasin emossa muutoksen. Eri asento ja pieni naukaisu. Emo synnytti vielä yhden rääpäleen. Tämä kissa oli väritykseltään erilainen, kilpikonnatyttö, ja muita huomattavasti pienempi. Iloitsin, että viideskin pentu voi hyvin ja Harmi tottuneesti jo hoivasi pienintä tulokasta. Hihkuin heti ilosta ja hoin, että tämän pidän itse! Siinä on meidän kisu. Kyseinen kissanpentu sai aikanaan nimekseen Alli.
4.7.2018 aamulla olo oli huolestunut ja pelokas. Jännitti lähteä töihin, koska Allille oli varattu aika eläinlääkärille. Itse en pääsisi edes mukaan, mutta avokkini hoitaisi asiat. Allin vointi ja yleiskunto oli vaaralisen kehno. Alli oli oksennellut todella rajusti monta kertaa vuorokaudessa jonkin aikaa, ruokahalua ei meinannut olla tai Alli ei vain kyennyt syömään. Monesti kisu vain tuijotti täytettyä ruokakippoa, mutta ei koskenut ruokaan. Alli laihtui rajusti ja turkki oli hoitamaton. Pienellä ei ollut energiaa pestä itseään eikä enää leikkinyt yhtään. Alli vaikutti hyvin apealta ja piileskeli. Asiat oli edennyt pitkän ajan sisällä, mutta raju romahdus tuli melko nopeasti. Olin tosi huolissani. Onneksi kuitenkin varattiin aika lääkärin.
Istuin Allin vieressä keittiön lattialla. Alli ei jaksanut muuta kuin makoilla siinä kyljellään. Reagoi kuitenkin kosketukseen ja silityksiin puskemalla kättä ja kehräämällä. Aavistelin, että tästä päivästä tulee vaikea, mutten halunnut ajatella sitä, mikä pelotti eniten - etten näkisi Allia enää, kun palaan töistä kotiin. Halusin vain viettää kaikki minuutit Allin vieressä ennen töihin lähtöä, silitellä ja kuunnella kehräystä.
Päiväsaikaan tuli puhelu töihin. Oli päätöksen aika. Allia ei voisi pelastaa. Kissa oli avattu ja selvisi, että kasvain oli kasvanut isoksi eikä toivoa ole. Niin tehtiin yhdessä puhelimitse päätös hoidon päättämisestä. Ei kannattanut pitkittää asioita yhtään. Alli oli rauhoituksessa jo valmiiksi avausta varten, joten siihen Alli sai lopullisesti nukahtaa. Loppupäivä töissä oli vaikeaa, mutta ainakin oli tekemistä. En halunnut mennä yksin kotiin.
Vihdoin avokkini haki minut töistä. Hän oli varannut autoon paperiakin. Tiesi, että tunteet nostaa heti päätään, kun kohdataan. Tuntui pahalta mennä kotiin. Todellisuus tuli vastaan heti eteisessä. Siinä odotti tyhjä kantokoppa, jossa Alli oli lähtenyt eläinlääkäriin aamupäivällä. Rakkaani ei päässyt takaisin kotiin.
Nyt en tiedä, surenko sitä, että menetin rakkaan ja kauniin pikkuisen, joka syntymästään asti tuntui niin läheiseltä ja ilahdutti minua 12 vuotta vai tunnenko enemmän jonkinlaista helpotusta siitä, että Allin pitkä tie kasvaimen kanssa rajuine oksenteluineen on nyt päättynyt. Olen tavallaan myös vihainen itselleni, etten jo aikaisemmin vaatinut lisätutkimuksia, kun oksentelukierteelle ei alkuun löydetty mitään syitä verikokeista. Omat tunteet vellovat ja nyt on vaikeaa, mutta Allin sairaus ei ainakaan enää aiheuta huolta.
Rakas, jätit sydämeeni erityisen tassunjäljen <3
4.7.2018 aamulla olo oli huolestunut ja pelokas. Jännitti lähteä töihin, koska Allille oli varattu aika eläinlääkärille. Itse en pääsisi edes mukaan, mutta avokkini hoitaisi asiat. Allin vointi ja yleiskunto oli vaaralisen kehno. Alli oli oksennellut todella rajusti monta kertaa vuorokaudessa jonkin aikaa, ruokahalua ei meinannut olla tai Alli ei vain kyennyt syömään. Monesti kisu vain tuijotti täytettyä ruokakippoa, mutta ei koskenut ruokaan. Alli laihtui rajusti ja turkki oli hoitamaton. Pienellä ei ollut energiaa pestä itseään eikä enää leikkinyt yhtään. Alli vaikutti hyvin apealta ja piileskeli. Asiat oli edennyt pitkän ajan sisällä, mutta raju romahdus tuli melko nopeasti. Olin tosi huolissani. Onneksi kuitenkin varattiin aika lääkärin.
Istuin Allin vieressä keittiön lattialla. Alli ei jaksanut muuta kuin makoilla siinä kyljellään. Reagoi kuitenkin kosketukseen ja silityksiin puskemalla kättä ja kehräämällä. Aavistelin, että tästä päivästä tulee vaikea, mutten halunnut ajatella sitä, mikä pelotti eniten - etten näkisi Allia enää, kun palaan töistä kotiin. Halusin vain viettää kaikki minuutit Allin vieressä ennen töihin lähtöä, silitellä ja kuunnella kehräystä.
Päiväsaikaan tuli puhelu töihin. Oli päätöksen aika. Allia ei voisi pelastaa. Kissa oli avattu ja selvisi, että kasvain oli kasvanut isoksi eikä toivoa ole. Niin tehtiin yhdessä puhelimitse päätös hoidon päättämisestä. Ei kannattanut pitkittää asioita yhtään. Alli oli rauhoituksessa jo valmiiksi avausta varten, joten siihen Alli sai lopullisesti nukahtaa. Loppupäivä töissä oli vaikeaa, mutta ainakin oli tekemistä. En halunnut mennä yksin kotiin.
Vihdoin avokkini haki minut töistä. Hän oli varannut autoon paperiakin. Tiesi, että tunteet nostaa heti päätään, kun kohdataan. Tuntui pahalta mennä kotiin. Todellisuus tuli vastaan heti eteisessä. Siinä odotti tyhjä kantokoppa, jossa Alli oli lähtenyt eläinlääkäriin aamupäivällä. Rakkaani ei päässyt takaisin kotiin.
Nyt en tiedä, surenko sitä, että menetin rakkaan ja kauniin pikkuisen, joka syntymästään asti tuntui niin läheiseltä ja ilahdutti minua 12 vuotta vai tunnenko enemmän jonkinlaista helpotusta siitä, että Allin pitkä tie kasvaimen kanssa rajuine oksenteluineen on nyt päättynyt. Olen tavallaan myös vihainen itselleni, etten jo aikaisemmin vaatinut lisätutkimuksia, kun oksentelukierteelle ei alkuun löydetty mitään syitä verikokeista. Omat tunteet vellovat ja nyt on vaikeaa, mutta Allin sairaus ei ainakaan enää aiheuta huolta.
Rakas, jätit sydämeeni erityisen tassunjäljen <3
Kommentit
Lähetä kommentti