Työ on rakas, työlle asetetut raamit raivostuttaa

Julkaisenkin tällä kertaa vanhemman tekstin omista arkistoistani: OSA I

KIRJE YHDESTÄ TYÖPÄIVÄSTÄ VARHAISKASVATUKSESSA

Tänään ryhmässäni oli paikalla 22 lasta. Heistä muutama kaipaa erityisempää huomiota. Avustajaa kunnalla harvoin saa, etenkään kun selkeitä diagnooseja ei ole. On vain meidän oma sana ja kokemus sekä huoli, joka nousee pintaan, kun tunnemme itsemme riittämättömiksi. Koitamme kuitenkin tehdä aina parhaamme.

Ennen kuin iltavuoro tuli töihin, hoidin tiimikaverin kanssa kahdestaan askartelut näille lapsille. Suurin osa oli samaan aikaan jakautuneena leikkeihin ja askartelijoita oli kahdessa pöydässä, jotta jokainen lapsi ehtisi päästä luomaan omia hienoja taideteoksiaan. Koko porukalla oltiin samassa tilassa, joten työrauha oli melko olematonta ja vaati suurimmalta osalta äärimmäisiä voimavaroja, jotta he jaksaisivat keskittyä tekemiseensä. 

Askartelijoista muutama tarvitsee vielä konkreettisesti apua leikkaamisessa ja moni hyvin paljon tukea keskittymiseensä. Osalla lapsista luottamus omiin taitoihin on kovin ohutta, joten he tarvitsevat kannustusta jatkuvasti vierellä. Pari lasta lähtee usein juoksentelemaan käytäville. Joskus kun pitää toimia ohjeen mukaan, eikä se kaikkia lapsia miellytä, joku lapsista saattaa herkästi lyödä, potkia ja huutaa. 

Välillä leikeissä tuli riitoja, joihin kesken askartelun tiimikaverini kanssa vuoron perään puutuimme. Samalla kerroimme ohjeita nopeimmille askartelijoille kun hitaammat vasta aloittelivat. Yksi huusi vessaan pyyhkimään, puhelin soi ja toisen meistä täytyi käydä hetken aikaa auttamassa naapuriryhmää. Askartelijat odottivat jälleen apuja ja huutelivat meidän perään. 

Sitten huomattiinkin jo, että kello on niin paljon että pitäisi valmistautua siivoamiseen. Kun paikat oli jotenkin järjestetty, aloitettiin vessatus ja pukemiset. Mielessä oli myös, että pienten ryhmiin pitäisi päästä auttamaan, koska talon aikuisia puuttui monta. Sijaisia ei oltu saatu. Varahenkilöt ovat täystyöllistettyjä. No nyt meistä ei riittänyt mihinkään ylimääräiseen.

Iltavuorolainen tuli täsmällisesti vuoroonsa ja alkoi uloslähtöshow kuravaatteineen. Se onkin jo uusi tarina meidän arjesta, jota jokainen voisi tulla joskus toteuttamaan meidän työpaikalle. Sitten sen tietäisi, miten paljon töitä me todella teemme joka päivä lastenne parissa, jotta kaikilla olisi turvallinen hyvä olla.

Lounaan jälkeen 22-lapsen ollessa paikalla hoidettiin lasten päiväunien valvonta. Yksi aikuinen meni nukkariin, yksi aikuinen meni palaveriin, joka kesti välipalaan eli klo 14 saakka, yksi aikuinen suunnitteli työvuoroja. Jokaisen kuuluisi tässä välissä myös saada tauko työstä ja pystyä hoitamaan esimerkiksi suunnitteluja, siivouksia, paperitöitä, lukea sähköpostit ymym. 

Kun lto oli palaverissa, minä ja tiimikaverini valvoimme nukkarin, kävimme pikatauoilla ja ehkä vessassa, suunnittelimme ja valmistelimme heräilyn jälkeisen toiminnan, valvoimme ja ohjasimme hiljaista toimintaa, petasimme sänkyjä, herättelimme unisia lapsia, autoimme vessakäynneillä, etsimme kadonneita vaatteita, lohdutimme, leikimme, suunnittelimme yhdessä välipalan jälkeeen tapahtuvan uloslähdön ja veimme lapset välipalalle. Tässä kohtaa lto tuli takaisin palaverista, jonka akuutit asiat pitäisi keretä viestittää muulle tiimille välipalan ohessa ja samaan aikaan toinen lh lähti aamuvuorosta kotiin. 

Kaksi aikuistä jäi jälleen lapsiryhmän kanssa, valvoivat lasten välipalan loppuun ja sen jälkeen aloittivat ulkoilua varten vessatukset, laittoivat ulkovaatteet valmiiksi, valvoivat odottavia lapsia ryhmässä, vessassa olevia lapsia, opastivat naulakoilla pukemassa olevia ja auttoivat kuraeteisessä kenkien kanssa eli lapset olivat neljässä eri tilassa ja aikuisia oli kaksi auttamassa, ohjaamassa, valvomassa, neuvomassa ja samaan aikaan tuli osa vanhemmista hakemaan lapsiaan, joten oli vielä löydyttävä aikaa kertoa kotiin lähtevän lapsen päivästä ja muistettava kenen pitää ottaa mitäkin lappuja tai askarteluja ja kenelle tarvitaan lisää varavaatteita.

Odottaessaan valmiit lapset turhautuivat ja joku löi toista ja kolmas tuli kertomaan. Vessassa tuli riitaa jonopaikoista. Ryhmässä odottavat lapset olivat ottaneet uudestaan leluja eli heitä täytyi jälleen patistaa siivoamaan. 

Meidän ryhmäkoko on kaikkiaan 23 lasta, 2 lh ja 1 lto. Lasten vessakoppeja on 2, kuraeteinen on yhteinen toisen ison ryhmän kanssa ja meillä on 1 vaatteiden kuivauskaappi n. 45 lapsen vaatteille. Ryhmällä on yksi iso tila, jossa 2 huonetta, toisessa piirit, leikit ja muu toiminta, toisessa nukutaan ja muina aikoina leikitään. Lisäksi eri tilassa on naulakkopaikat, jonka vieressä 2 vessakoppia. Kuraeteinen on myös erikseen välioven takana eikä sinne suoraan näy naulakkopaikoilta. Eli siirryttäessä ulos ja sisälle lapset ovat vaiheittain 4-5 eri tilassa. Aikuisia riittää yleensä niistä kahteen yhtäaikaa, koska riisumis- ja pukemistilanteissa tarvitaan todella paljon apua ja ohjausta. Onko ihme että kotiin tullessa ei kiinnosta jutella kenenkään kanssa ja haluan vetäytyä hiljaisuuteen??

Kaiken on oltava todella tarkkaan suunniteltua ja luotettava tiimiin, jotta arki pelittää. Jos talosta puuttuu aikuisia, lapsille tulee monta isoa ristiriitatilannetta, joiden selvittely vie aikaa, jos lapsi loukkaa itsensä ja tarvitsee kylmähoitoa, jos tuentarvitsija käy aggressiiviseksi muille lapsille ja aikuisille, koska ei saa tehdä mitä huvittaa, koko ryhmä joutuu miettimään lennossa tilanteet uusiksi. 

Tiimillä on yhteistä aikaa toiminnan suunnitteluun, tilanteiden purkuun, vasujen läpikäymiseen, kaikenlaisten lisälomakkeiden ja tehtävien täyttelemiseen, vanhemmille lähetettävien postien suunnitteluun ja kirjoittamiseen, palaverien purkuun ja yhteisiin asioihin liittyvään keskusteluun yhtenä päivänä viikossa 1h 15min. Arki on todella stressaavaa ja jatkuvasti on kyettävä ennakoimaan, lukemaan lasten ja aikuistenkin tunneilmastoa ja oltava skarppina joka paikassa. 

Tämän kokoluokan ryhmissä tapahtuu todella kirjavia asioita päivittäin. En todellakaan ymmärrä, millä perusteella koulutustason nosto yksinään parantaisi varhaiskasvatuksen laatua. Kyllä se on niin, että tottakai koulutus JA kokemus on hyvästä, mutta mitään laadunkasvun takeita ei varmasti saada, ennen kuin ryhmäkoko pienenee tai peruskokoonpano yhdessä tiimissä on 4 aikuista ja isommat tilat. Jälkimmäisessä tapauksessahan olisi järkevintä, että tiimiin kuuluisi 2 pätevää lastenhoitajaa ja 2 pätevää opettajaa. 

Tässä esimerkissä yksi päivä. Toimintatapoja on muutettu ja muutetaan jatkuvasti. Mutta paljoa ei voi silloin, kun yhden ihmisen vastuulla on puolikas ryhmä eli 11 lasta. Kenen etu se on?

JOSKUS TYÖPÄIVÄNI ON OLLUT TÄMÄN NÄKÖINEN.