Korona ja varhaiskasvattajien supervoimat
Moni on jo viimestä myöden kyllästynyt kuulemaan tai lukemaan koronaviruksesta. Siltikin ollaan Suomessa melko alussa tän sairaudenaiheuttajan kanssa. Omaakin mieltä mietityttää vaikka ja mikä. Siksipä kirjotan joitain ajatuksia talteen.
Tänäänkin tulin töihin päiväkotiin. Suomen toimimisen kannalta kaiken ytimeen. Päiväkotien on pidettävä ovet auki. Minä hoidan vastuuni niin kauan, kun itse pysyn terveenä. Lapsimäärä on tipahtanut roimasti. Kasvattajia on toistaiseksi hyvin talossa. Taas on mun onni, että meidän päiväkoti on pieni, vain 2 lapsiryhmää. Mulla on siis oikeesti suhteellisen vähän kontakteja. Toki kuljen bussilla töihin, mutta bussitkin on melko tyhjinä. Etenkin nyt, kun viereinen koulu on suurelta osin suljettu.
Työpäivät kuluu hyvin eri tavoin kuin normaalisti. Nyt toki eletäänkin poikkeusaikaa. Tavalliset rutiinit on tipotiessään. Nyt katsotaan päivä kerrallaan, kuka on töissä, missä vuorossa ollaan, kuinka monta lasta on paikalla, missä tilassa lapset fyysisesti leikkii, kenen ruokapaikalle kukin istuu, kuka jakaa aamupalaa, mitä hommia voisi kukin tehdä - siis niitä, mitä ei lapsiryhmien ohella pysty tekemään ja mitkä nyt edistäisi talossa oleskelevia pysymään terveinä.
Paljon tulee mietittyä, mitä sitten tapahtuu, jos joku työkaveri sairastuu. Tai mitä jos se olen minä. Mua korona ei hirveästi pelota, mutta aina tuntematon sairaus herättää kysymyksiä. Sitten on ne muut ihmiset, joihin saatan olla kontaktissa jollain tavoin enkä edes tiedä, olenko kantaja vai en. Mitä jos bussissa istuu riskiryhmään kuuluvia ihmisiä ja mä kannan virusta? Tai jospa kaupan kassalle onkin tänään hälytetty eläkkeellä oleva diabeetikko ja erehdyn kiittämään maksutoimituksen jälkeen. Voiko pisarat lennellä kohti tätä ihanaa kassaa, joka riskeistä piittaamatta otti tämän keikan? En haluaisi sitä taakkaa. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan tätä kestää tai miten pahaksi tilanne muuttuu. Mä oon onnekas, koska olen perusterve. Mulla ei ole kokemusta edes influenssasta. Kaikki varhaiskasvattajista ei ole yhtä onnekkaita. Silti meiltä odotetaan nyt supervoimia.
Eniten ehkä hämmentää koronan leviämistahti. Tilanne tuntuu melkein siltä, kuin sitä katsoisi kaiken ulkopuolelta. Asia tuntuu kaukaiselta ja sairaus on mystinen. Näin poikkeuksellinen tilanne on täysin tuntematonta aluetta. Tietenkään me ei nähdä koko tilannetta. Se ärsyttää, ettei kaikkia testata, koska silloin todellinen levinneisyys jää piiloon. Mä en vaan voi sietää puolitotuuksia.
En ota nyt kantaa siihen, pitäiskö päiväkodit sulkea vai ei. Molemmissa tapauksissa löytyy varmasti argumentteja puolesta ja vastaan. Mä oon vaan nyt tyytyväinen, kun voin mennä töihin normaalisti siitäkin huolimatta, että päivät on poikkeavia ja kaikkia puhututtaa pelottava virus.
Hoidan oman työni lasten parissa. Mä otan vastaan aivastukset ja yskät, pyyhin vuotavat nenät, pidän lapsia sylissä, pidän minimaalista turvaväliä pikkuihmisiin ja myös työkaverit on lähellä. Kyllä, me jutellaan ja käytetään samoja tiloja ja esineitä ilman suojavarusteita. Meillä ei ole pienintäkään aavistusta, onko joku meistä kenties jo saanut viruksen, mutta kantaa ja levittää oireettomasti. Mistä mä tiedän, onko tämä pienen pieni niiskutus ja satunnaiset yskät flunssaa, koronaa vai ehkä vain kuivasta tai viileästä ilmasta johtuvaa elimistön normaalia toimintaa? Olo on ihan terve.
Varhaiskasvatuksen on nyt sanottu olevan Suomen selkäranka. Harmi, että selkärankaa ei oikeastaan juurikaan huolleta. Huollettuna se toimisi moitteetta myös tiukan paikan tullen. Kriiseissä selkäranka saattaa mennä nopeasti poikki, jos sen päällä on aiemmin hypitty eikä sitä ole ravittu oikein. Meidän arvo ei näy palkassa, milloin mistäkin syystä. Meihin ei ole koskaan varaa panostaa mitenkään. Mutta kun tulee paha paikka, meitä on varaa vaatia olemaan superihmisiä, jotka pitää Suomen pyörät pyörimässä.
Meidän työhyvinvointiin panostetaan melko olemattomasti. Meillä ei ole kuin lakisääteinen työterveyshuolto. Se ei sisällä mitään ylimääräistä. Ylityöt paukkuu usein, mutta niistä ei kenenkään lompakko paksune. Monet ottaa ylitöitä tunti tunnista vapaina, jos sitäkään. Työvuoroasiat on monelle hepreaa. Mitkä korotukset, kysyy se ahkera ja tunnollinen, työkavereita ja lasten turvallisuutta ajatteleva työntekijä, joka taas kerran jousti ja pidensi päiväänsä, vaikka olikin jo lopen uupunut 8 tunnin työpäivän jälkeen.
Nyt tämä selkäranka on tosipaikan edessä, yhtenä jäsenenä etunenässä ottamassa koronaa vastaan. Kannattaa toivoa, että supervarhaiskasvattajat on immuuneja koronalle eikä kukaan sairastu, vaikka ihmiskontakteja saattaa olla paljonkin. Miten meitä muistetaan, kun kriisi on ohi? Se jää nähtäväksi.
Tänäänkin tulin töihin päiväkotiin. Suomen toimimisen kannalta kaiken ytimeen. Päiväkotien on pidettävä ovet auki. Minä hoidan vastuuni niin kauan, kun itse pysyn terveenä. Lapsimäärä on tipahtanut roimasti. Kasvattajia on toistaiseksi hyvin talossa. Taas on mun onni, että meidän päiväkoti on pieni, vain 2 lapsiryhmää. Mulla on siis oikeesti suhteellisen vähän kontakteja. Toki kuljen bussilla töihin, mutta bussitkin on melko tyhjinä. Etenkin nyt, kun viereinen koulu on suurelta osin suljettu.
Työpäivät kuluu hyvin eri tavoin kuin normaalisti. Nyt toki eletäänkin poikkeusaikaa. Tavalliset rutiinit on tipotiessään. Nyt katsotaan päivä kerrallaan, kuka on töissä, missä vuorossa ollaan, kuinka monta lasta on paikalla, missä tilassa lapset fyysisesti leikkii, kenen ruokapaikalle kukin istuu, kuka jakaa aamupalaa, mitä hommia voisi kukin tehdä - siis niitä, mitä ei lapsiryhmien ohella pysty tekemään ja mitkä nyt edistäisi talossa oleskelevia pysymään terveinä.
Paljon tulee mietittyä, mitä sitten tapahtuu, jos joku työkaveri sairastuu. Tai mitä jos se olen minä. Mua korona ei hirveästi pelota, mutta aina tuntematon sairaus herättää kysymyksiä. Sitten on ne muut ihmiset, joihin saatan olla kontaktissa jollain tavoin enkä edes tiedä, olenko kantaja vai en. Mitä jos bussissa istuu riskiryhmään kuuluvia ihmisiä ja mä kannan virusta? Tai jospa kaupan kassalle onkin tänään hälytetty eläkkeellä oleva diabeetikko ja erehdyn kiittämään maksutoimituksen jälkeen. Voiko pisarat lennellä kohti tätä ihanaa kassaa, joka riskeistä piittaamatta otti tämän keikan? En haluaisi sitä taakkaa. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan tätä kestää tai miten pahaksi tilanne muuttuu. Mä oon onnekas, koska olen perusterve. Mulla ei ole kokemusta edes influenssasta. Kaikki varhaiskasvattajista ei ole yhtä onnekkaita. Silti meiltä odotetaan nyt supervoimia.
Eniten ehkä hämmentää koronan leviämistahti. Tilanne tuntuu melkein siltä, kuin sitä katsoisi kaiken ulkopuolelta. Asia tuntuu kaukaiselta ja sairaus on mystinen. Näin poikkeuksellinen tilanne on täysin tuntematonta aluetta. Tietenkään me ei nähdä koko tilannetta. Se ärsyttää, ettei kaikkia testata, koska silloin todellinen levinneisyys jää piiloon. Mä en vaan voi sietää puolitotuuksia.
En ota nyt kantaa siihen, pitäiskö päiväkodit sulkea vai ei. Molemmissa tapauksissa löytyy varmasti argumentteja puolesta ja vastaan. Mä oon vaan nyt tyytyväinen, kun voin mennä töihin normaalisti siitäkin huolimatta, että päivät on poikkeavia ja kaikkia puhututtaa pelottava virus.
Hoidan oman työni lasten parissa. Mä otan vastaan aivastukset ja yskät, pyyhin vuotavat nenät, pidän lapsia sylissä, pidän minimaalista turvaväliä pikkuihmisiin ja myös työkaverit on lähellä. Kyllä, me jutellaan ja käytetään samoja tiloja ja esineitä ilman suojavarusteita. Meillä ei ole pienintäkään aavistusta, onko joku meistä kenties jo saanut viruksen, mutta kantaa ja levittää oireettomasti. Mistä mä tiedän, onko tämä pienen pieni niiskutus ja satunnaiset yskät flunssaa, koronaa vai ehkä vain kuivasta tai viileästä ilmasta johtuvaa elimistön normaalia toimintaa? Olo on ihan terve.
Varhaiskasvatuksen on nyt sanottu olevan Suomen selkäranka. Harmi, että selkärankaa ei oikeastaan juurikaan huolleta. Huollettuna se toimisi moitteetta myös tiukan paikan tullen. Kriiseissä selkäranka saattaa mennä nopeasti poikki, jos sen päällä on aiemmin hypitty eikä sitä ole ravittu oikein. Meidän arvo ei näy palkassa, milloin mistäkin syystä. Meihin ei ole koskaan varaa panostaa mitenkään. Mutta kun tulee paha paikka, meitä on varaa vaatia olemaan superihmisiä, jotka pitää Suomen pyörät pyörimässä.
Meidän työhyvinvointiin panostetaan melko olemattomasti. Meillä ei ole kuin lakisääteinen työterveyshuolto. Se ei sisällä mitään ylimääräistä. Ylityöt paukkuu usein, mutta niistä ei kenenkään lompakko paksune. Monet ottaa ylitöitä tunti tunnista vapaina, jos sitäkään. Työvuoroasiat on monelle hepreaa. Mitkä korotukset, kysyy se ahkera ja tunnollinen, työkavereita ja lasten turvallisuutta ajatteleva työntekijä, joka taas kerran jousti ja pidensi päiväänsä, vaikka olikin jo lopen uupunut 8 tunnin työpäivän jälkeen.
Nyt tämä selkäranka on tosipaikan edessä, yhtenä jäsenenä etunenässä ottamassa koronaa vastaan. Kannattaa toivoa, että supervarhaiskasvattajat on immuuneja koronalle eikä kukaan sairastu, vaikka ihmiskontakteja saattaa olla paljonkin. Miten meitä muistetaan, kun kriisi on ohi? Se jää nähtäväksi.
En usko, että meitä muistetaan mitenkään. Ehkä saadaan kiitos hallitukselta tai sitten ei.
VastaaPoistaVoimia meille tärkeää työtä hoitaville ❤️
Kiitos kommentista. Samaa mäkin vähän pelkään. Pakko lisätä tänne vielä, että kaikki siton, soten ym alojen tekijät ja pienten lasten vanhemmat saa multa täydet sympatiat. En halua nostaa vakaa erityiselle korokkeelle. Me ollaan, kuten kirjotan, yksi jäsen tässä korona-palapelissä. Mä halusin tuoda esiin omia ajatuksia ja teen sen omasta näkökulmasta. Tässä sopassa terveydenhuolto ja kotijoukot etätöineen ja kotiopetuksineen saa aika suuren roolin harteilleen. Mä koen olevani tärkeä osa kokonaisuutta mahdollistamalla esimerkiksi lääkäreiden ja hoitajien työssäkäynnin. Toivotaan, että meidän telemä työ kantaa pidemmälle. Toivosta ei voi olla haittaakaan, vaikka skeptisyys kolkuttelee ja kovaa.
Poista