En olekaan vain nimi ajanvarauskirjassa-vuodatus osa II

Viikko sairaslomaa mennyt. Mä juttelin jo lääkärin kanssa torstaina. Viimeisin tieto labroista on tullut ja sen mukaisesti joitain lisäselvityksiä tulossa. Rautakuuri ja fodmap on jo käytössä. Matala ferritiini selittää suurelta osin väsymystä ja muita oireita. Vatsan olo on helpottunut yllättävän paljon. Hiukan on ns. stressihormoni noussut, joka myös selittää paljon. Mä oon kuitenkin tehnyt päätöksen ja lähden maanantaina töihin. Lääkäri totesi, ettei estettä kokeilulle ole ja pyytää soittamaan hyvin matalalla kynnyksellä uudestaan. Mä totean, että soittelen jos tarvitsee. Mun mielessä pyörii monta ajatusta. Mä en usko oikeasti olevani ihan kunnossa vielä. Mä en oo varma päätöksestä, mutta tehty mikä tehty. Niin kuin mun tapoihin kuuluu, en peräänny päätöksistä juuri koskaan. Ja tässä onkin yks mun sudenkuopista.

Yö ennen ekaa työpäivää on tosi heikko. Unen määrä romahti sairaslomaan verraten alle puoleen. Kun kello soi, olo on kamala. Mietin vaan, että miksi? En pysty muuhun. Töihin ajellessa rintaa alkaa painaa jo ekoissa liikennevaloissa. Itku ei oo kaukana. Tunnistan tän olon ahdistukseksi. Se on tuttua vuosien takaa. Mä yritän skarpata, mutta mua itkettää. Mä yritän ajatella, että mua vaan jännittää, vaikka mä meenkin ihan tuttuun paikkaan. Lapsia ja työkavereita on ihan kiva nähdä, eiks niin? Ei auta. Tässä vaiheessa mä jo tiedän, että päivä menee sumussa. Mä kiroan ja ajattelen jopa, että jos vahingossa ajaisin ojaan tai jäisin jumiin tohon hankeen, niin matka pysähtyis siihen. Mutta matka vaan jatkuu. Mä kiellän tollaset ajatukset iteltäni heti ja sitten ajattelen sitä taas. Eihän mitään tollasta tuu tapahtumaan, mutten voi lakata ajattelemasta sitä vaihtoehtoa. Sen verran mua ahdisti just silloin sen 10 minuutin matkan ajan. Mä jouduin todella hengitellä, että selviydyin suht pokkana työtiloihin. 

Illalla olo oli suorastaan tyhmä. Mä tajusin, että mulla on ollut vatsakin sekasin koko päivän. Jalkoja särki. En mä silti puhunut kenellekään mitään. Jatkoin iltatoimiin niin kun kaikki sujuis. Ja mielessä pöllysi. Mietin vaan, että jos mä nyt tän viikon selviin, sit on jo terapia. Kyl mä sinne selviin. Yö oli yhtä heikko kuin edellinenkin. Nukuin silti muutaman tunnin. Aamulla olo oli karsea. Pelotti, suututti, ärsytti, suretti.... Tänään olis bussimatka töihin. Työmatkan aikana ehdin tuntea samaa ahdistavaa painetta rinnassa ja vatsassa oli jännittynyt tunne. Itku tuli läpi, vaikka kuinka koitin estää. Mutta olin töissä taas. Mahassa vello. Itkuinen olo vaan lisäs viluisuutta ja kehnoa oloa. Pääsisinpä nukkumaan...

Työpäivän aikana mä pystyin jopa eläytymään hetkellisesti sinne lasten maailmaan. Yhteyden luominen tuntui vähän helpommalta kuin eilen. Olipa ihanaa, kun joku istuu sylissä ja toinen yrittää parhaansa mukaan oppia uusia sanoja. Loman aikana osa lapsista tuntuu venähtäneen pituutta. Lapset on se juttu, mistä mä eniten tykkään töissä. Heidän aitous ja uteliaisuus on niin vahvaa ja innostavaa. Lapsi on järjettömän intensiivisesti just siinä nyt-hetkessä. Mä oon siitä melkein kateellinen. 

Puolen päivän maissa mä olin jo aivan poikki. Tuntu, että mä olin antanut jo kaikkeni. Eikä tilanne helpottunut. Tuli tosi tiukkoja hetkiä. Lopulta kun mä pääsin taukohuoneeseen, jossa oli palaveri, olin jo valmiiksi herkässä tilassa. Nyt mikä tahansa voi katkoa piuhat ja räjähdän tai itken. Ja sieltä niitä sanoja tuli - muutoksia työvuoroihin, pitää muokata, mutta miten tämä kun, uusia pieniä lapsia, mahtuuko meille, no kohtahan ne täyttää 3, riittääkö... Siinä vaiheessa mä jo itkin hiljaa ja yritin olla näkymätön. Lopulta mä meinasin tiuskahtaa jotain ja lähdin pois. Ei hyvä.

Myöhemmin esimies pyysikin mut jutustelemaan. Sain kuulla, että musta ollaan huolissaan. Mä olin jo ehtinyt rauhottua lasten keskellä hetken. Mutta nyt se kysymys - Miten sä voit? Ootko sä työkuntonen? Itkua ei pidätellyt enää mikään ja koitin kertoa kaiken näistä parista työpäivästä ja edeltävistä kolmesta viikosta. Esimies kannusti soittamaan lääkärille ja lähtemään kotiin. Olin samaa mieltä, mutta vastuuntunto hakkasi sisintä. Entäs ne työvuorot? Mun piti niitä loppuviikolla päästä tekemään. Ne on tehtävä. Ja sitten siitäkin tuli stressi. Lopulta päätettiin kysyä, jos työkaveri ehtisi ne mun puolesta hoitaa. Onneksi mulla on semmosia työkavereita, että ne kyllä auttaa. Silti se kalvaa. Olin taas joutunut pyytämään apua. En kyennyt edes siihen yhteen vastuuhommaan, joka on mun tehtävä. Lopulta kun ajattelen tarkemmin, se saattoi olla syy lähteä maanantaina töihin epäilyksistä huolimatta. Mä mietin paljon, kuinka käy työvuorolistojen, jos mä en niitä tee. Työvuorojen puuttuminen vaikuttaa kuitenkin koko henkilöstöön.

Kotiin päästyä olin loppuun kulutettu. Lääkärin soittaessa mä aloin kertomaan 2 päivän kuulumisia ja itkin. Olo oli pettynyt. Lääkäri oli sitä mieltä, että työuupumus kolkuttelee oven takana ja ovi ei ole lukossa. Tän kaikenhan piti korjaantua rautakuurilla, niin luulin. Kyllähän mä tunnistin monia merkkejä. Mä en vaan uskonut enkä kuunnellut tarpeeks tarkkaan. Kuinka väärässä olinkaan ollut jo joululomalla. 

Lääkäri kertas lähes kaiken, mitä olin kertonu ja esitti oman kantansa. Tässä on nyt aika herkkä tilanne ja taustojen takia hän haluaa seurata mun tilannetta nyt tarkasti. "Laitan sut sairaslomalle, sovitaan siihen kotrolliaika ja katsellaan sitten, miten sä voit. Sillä aikaa huolehdi levosta ja minimoi kaikki ahdistusta herättävät asiat. Käy ulkona edelleen edes kerran päivässä. Ihan vaikka hengittämässä 5 minuuttia, ole yhteydessä ystäviin ja tee asioita, jotka tuntuu hyvältä.".  Mun olo oli yhtäkkiä helpottunut. Taas tuntui, että musta kyllä huolehditaan, kun ite vaan otan avun vastaan. Puhelun jälkeen mä olin tosi väsynyt. 

Sellanen väsymys, mitä mä nyt koen, kirvelee silmiä, jännittää vatsaa, kiristää otsaa, viiltää yläselkää, vie voimat käsistä ja särkee jalkoja. Hyvä kun jaksan välillä edes ajatella. Mä tunnen tän väsymyksen koko kropassa. Ja samaan aikaan mä en pysty nukahtamaan tai nukun väärissä paikoissa väärään aikaan. Vaikka mä suurimman osan ajasta vaan oon, mulle herää tarve lukea, kuunnella musiikkia, maalata, kirjottaa, valokuvata, silittää kissoja ja nauraa niiden tekemisille, päästä luontoon, katsoa lempisarjoja. Ja hei, nehän onkin mulle tärkeitä asioita. Työ ja sen aiheuttama stressi ja aikataulu useimmiten syrjäyttää näitä mun juttuja. 

Mä aloin kesälomalla lukemaan monen kirjattoman vuoden jälkeen Uuvuksissa-kirjaa. Mä pääsin melkein puoleenväliin ja sitten se motivaatio taas töiden alkaessa jäi. Nyt mä päätin, että saan kirjan luettua tällä sairaslomalla. Jos ei mitään muuta tavotetta ole, niin se on. On sen verran ajankohtainen aihe, että haluan lukea kirjan loppuun. Oliskin sitte niin, että en läheskään muista, mitä kaikkea oon lukenut, mutta ehkä mun keskittyminen harjaantuu. 1 kirja vuodessa voi naurattaa muita, mutta mulle se olis saavutus. Niin vaikeeta se on. 

Kaiken tän keskellä mä haluun painottaa, kuinka tärkeetä on tuntea tulevansa kuulluksi ja nähdyksi. Mä tarkotan tässä esimiehen, lääkärin, hoitajan, terapeutin, puolison ja ystävän suunnasta. Ihminen voi puhua vaikka kuinka paljon ja vaikka miten tärkeille ihmisille, alansa huippupäteville ammattilaisille jne, mutta jos se vastaanottaja ei todella kuule sun asiaa eikä osota millään tavalla olevansa kiinnostunut just sun sanoista, se puhe ei vie mihinkään. Sillon sä puhut tyhjää etkä saa siitä sitä, mitä sä tarviit. Sama juttu, jos kerrot sulle arkoja asioita, mutta vastapuoli ei ota katsekontaktia, näyttää eleillään kiirettään tai kiinnostuksenpuutetta, mahdollisesti tuijottaa vain ruutuja tai keskittyy vaan kertomaan omia näkemyksiään. Kun kohtaamisesta tulee vähätelty tai torjuttu olo, ei ehkä rohkene seuraavalla kerralla olla niin avoin. Voi tulla ajatus, että en viitti vaivata. Myönnän, en osaa aina itekään olla täysin vastaanottavainen. Omista kokemuksista oon kuitenkin tehnyt tän päätelmän ja yritän opetella läsnäoloa eri tilanteissa. Ihminen on erehtyväinen, mutta ihminen voi myös oppia asioita.